AUSTRALIANPAIMENKOIRA - TERVEYS, LUONNE ja ulkoNÄKÖ
This page is currently only in Finnish.
Australianpaimenkoiralla keskeisimmät ongelmat rodun terveydelle ovat luuston kehityshäiriöt, silmäsairaudet, epilepsia, selkärangan sairaudet ja autoimmuunisairaudet. Tärkeimpiä luuston kehityshäiriöitä ovat lonkka- ja kyynärniveldysplasiat sekä selkäsairaudet. Minkään yksittäisen terveydellisen ongelman esiintyvyys ei tällä hetkellä ole merkittävän suuri, mutta kaikkiin näihin tulisi kiinnittää huomiota jalostuksessa. Tällä hetkellä australianpaimenkoirilla ei ole myöskään merkittävästi lisääntymisongelmia, mutta erityistä huomiota tulee kuitenkin kiinnittää siihen, että rotu säilyy luonnollisesti lisääntyvänä.
Suurimmaksi osaksi australianpaimenkoirien luonteet ovat edelleen alkuperäisen rotumääritelmän mukaisia. Keskeiset uhat ovat luonteiden ääripäissä. Toisessa ääripäässä on paimennus- ja vartiointitaipumusten sekä muiden käyttöominaisuuksien ja toimintakyvyn heikkeneminen. Toisessa on ylikorostuneet aggressioalueet, terävyys ja liiallinen vilkkaus. Hermorakenteen puutteet tulee ottaa huomioon jalostuksessa. Jalostuskäytössä tulee suosia koiria, joilla on näyttöä hyvästä luonteesta.
Rodun jakautuminen näyttelytyyppiin ja käyttötyyppiin, ja näiden tyyppien ääripäät ovat esimerkkejä rodun ulkomuoto -ja rakenneongelmista. Suurimmat erot ovat voimakkuusasteissa ja mittasuhteissa, karvapeitteen paksuudessa sekä koirien koossa.
Australianpaimenkoirat ry:n jalsotussuositukset ja PEVISA
Australianpaimenkoirille on 01.07.2009 alkaen hyväksytty Perinnöllisten Vikojen ja Sairauksien vastustamisohjelma (PEVISA). Siihen ei sisälly luonteen ja/tai käyttöominaisuuksien testausta ja/tai kuvausta.
Australianpaimenkoirilla PEVISA:ssa rekisteröinnin ehdoksi on laadittu, että pentueen vanhemmilla tulee olla virallinen lonkkien ja kyynärpäiden kuvaustulos, viimeinen hyväksytty kuvaustulos lonkille on C ja kyynärpäille 1. Koiran tulee kuvaushetkellä olla vähintään 12 kk (1v) ikäinen. Pentueen vanhemmilla tulee olla korkeintaan 12 kk (1v) vanha silmäpeilauslausunto astutushetkellä. Pentueen vanhempien tulee olla vapaita iris hypoplasiasta (colomboma), HC:sta (perinnöllinen katarakta, harmaakaihi/Hereditary Cataract), PRA:sta (Progressiivinen Retina Atrofia eli etenevä verkkokalvon surkastuma), CEA:sta (Collie Eye Anomaly, Choroidal Hypoplasia) sekä RD:stä (Retinal Dysplasia, verkkokalvon kehityshäiriö). Merle - merle tai töpö-töpö yhdistelmiä ei hyväksytä rekisteröitäviksi. Ulkomaisia uroksia koskevat poikkeukset rotukohtaisesta PEVISA -ohjelmasta: Ulkomaisilta uroksilta ei vaadita kyynärkuvaustulosta eikä silmätarkastukselle aseteta aikarajoitusta.
Rotukohtaisen PEVISA:n eritysehdot (2023) voit tarkistaa TÄÄLTÄ.
Australianpaimenkoirat ry:n jalostussuositus jalostusyhdistelmien sukusiitoksen määrän osalta on enintään 6,25 % viidellä sukupolvella laskettuna tai 9 % kymmenellä sukupolvella laskettuna. Uroksen sekä nartun tulisi olla astutushetkellä vähintään 24kk (2v) ikäinen. Samaa urosta ei tule käyttää täyssisaruksille ja uroksella saa olla korkeintaan 20 jälkeläistä kahden vuoden aikana (kuitenkin viimeinen pentue kokonaisuudessaan). 2-4 ikävuoden aikana suositellaan tehtäväksi vain yksi pentue. Molemmat vanhemmat tulisi olla palkittu kahdesti näyttelyssä vähintään H –arvosanalla. Jalostuksessa käytettävällä koiralla tulisi olla täysi hampaisto sekä leikkaava tai tasapurenta. Molemmilla vanhemmilla tulisi olla hyväksytty luonnetesti sekä jokin seuraavista käyttötuloksisa: Perinteisen paimennuskokeen (FCI) PAIM-E koulutustunnus, ASCA:n paimennuskokeista hyväksytty (qualified) tulos startedluokassa, AHBA:n paimennuskokeista hyväksytty tulos Junior Herdig Test:istä hyväksytty paimennuksen perusrata tai hyväksytty BH-koe. Molempien vanhempien yleisen terveyden tulee myös olla hyvä eikä niillä saa olla todettuja kroonisia sairauksia tai muita muutoksia (allergiat, distichiasis, selkämuutokset ym.).
Australianpaimenkoiran monimuotoisuudesta ja sukusiitoksesta
Australianpaimenkoiralla rotuna katsotaan olevan noin 300 kantakoiraa, mikä on useisiin rotuihin verrattuna varsin laaja lukumäärä ja mahdollistaa suuremman geneettisen monimuotoisuuden. Rotu on myös suhteellisen nuori ja edellä mainituista seikoista johtuen sukusiitosta ei ole pidetty rodulle välittömänä uhkana. Rodun historiassa on kuitenkin käytetty sukusiitosta ja tämä niin sanottu historiallinen sukusiitos vaikuttaa myös nykykoirien sukusiitosasteeseen.
Suositus jalostusyhdistelmien sukusiitoksen määräksi on enintään 6,25 % viidellä sukupolvella tai 9 % kymmenellä sukupolvella laskettuna. Lukuihin peilattuna rodun tilanne Suomessa on tällä hetkellä hyvä, sillä vuosien 2000-2017 aikana matalin vuosittainen populaation keskimääräinen sukusiitosasteon ollut 0,23 % ja korkein 3,04 %. Tosin todellisuudessa luvut ovat korkeammat johtuen jalostustietojärjestelmän (koiranet) sukutaulujen puutteista. Puuttuvalla sukupuukoiralla ei oleteta olevan sukulaisuutta muihin sukutaulun koiriin, vaikka tämä ei pidä aina paikkaansa. Harvalta koiralta löytyy täydellistä sukutaulua kymmenen sukupolvea taaksepäin. Sukusiitokseen hallintaan on pyritty kiinnittämään huomiota Suomessa kuten myös rodun alkuperäismaassa ja jatkossakin näin tulee tehdä. Sukusiitoksen käytölle on alkujaan ollut syynsä, mutta siinä piilee myös vakavia uhkia rodun elinvoimalle. Suositeltavaa olisi lähtökohtaisesti aina pyrkiä jalostusyhdistelmissä maksimisuosituksia alhaisempiin sukusiitosasteisiin. Mikäli tästä poikkeaa, olisi ratkaisulle syytä olla hyvin harkitut perusteet ja sukusiitos tulee purkaa viimeistään muutamassa polvessa.
LUONTEET, LINJAJAOT JA KÄYTTÖOMINAISUUDET
Australianpaimenkoira on ensisijaisesti työkoira, jolla on voimakkaat paimennus- ja vartiointitaipumukset. Se on älykäs ja poikkeuksellinen kumppani. Se on ketterä ja helposti koulutettava ja suorittaa annetut tehtävät tyylikkäästi ja huolellisesti. Se on varautunut vieraita kohtaan mutta ei arka. Tämä monipuolinen paimenkoira työskentelee yhtä hyvin voimakkaasti ja nopeasti hallitakseen nautoja kuin liikutellakseen lampaita ilman tarpeetonta kovuutta. Vaikka se on itsevarma ja määräilevä työläinen, aggressiivista käytöstä ihmisiä tai muita eläimiä kohtaan ei sallita.
Australianpaimenkoira on ennen kaikkea oikea työskentelevä paimenkoira, ja mikä tahansa ominaisuus, mikä vaikeuttaa sen toimimista sellaisena, on pidettävä ei-toivottuna.
Jakautuminen näyttely- ja käyttölinjoihin
Alkuperämaassaan rotu on jakautunut näyttely- ja käyttölinjoihin, sekä niiden sekoituksiin. Rodun alkuperämaassa ei ole virallista listausta sukulinjoista, joka määrittäisi mihin linjaan kyseinen koira kuuluu. Australianpaimenkoiran perusluonne on yhä olemassa molemmissa koiratyypeissä. Molemmilla tyypeillä on luonnollisesti sama rotumääritelmä, joka kuvailee australianpaimenkoiran olevan ensisijaisesti työkoira, jolla on vahvat paimennus- ja vartiointitaipumukset. Näiden taipumusten voimakkuus kuitenkin vaihtelee rodun sisällä. Huomattavimmat luonne-erot ovat työinnossa sekä vartiointitaipumuksen vahvuudessa. Alkuperäisen käyttötarkoituksen unohtaminen jalostuksessa on johtanut heikompiin paimennus- ja vartiointitaipumuksiin sekä muiden käyttöominaisuuksien heikentymiseen. Joillakin näistä koirista on alhainen viettitaso ja työhalukkuus, ne eivät ole energisiä, eikä niillä ole käytännössä enää paimennus- tai vartiointivaistoa. Luonnetestituloksissa tämä näkyy erityisesti toimintakyvyn, taisteluhalun ja puolustushalun puutteina. Tavataan myöskin koiria, joilla on erittäin suuri työhalukkuus, loppumaton energia ja hyvin vahva vartiointitaipumus. Luonnetestituloksissa nämä ominaisuudet näkyvät liiallisena vilkkautena ja vahvoina aggressioalueina. Luonteen ääripäät eivät ole toivottavia.
Australianpaimenkoiran luonteet suomessa
Suurimmaksi osaksi australianpaimenkoirien luonteet ovat edelleen alkuperäisen rotumääritelmän mukaisia. Keskeiset uhat ovat luonteiden ääripäissä. Toisessa ääripäässä on paimennus- ja vartiointitaipumusten sekä muiden käyttöominaisuuksien ja toimintakyvyn heikkeneminen. Toisessa on ylikorostuneet aggressioalueet, terävyys ja liiallinen vilkkaus. Hermorakenteen puutteet tulee ottaa huomioon jalostuksessa siten, että arkoja ja pelkoaggressiivisia koiria ei käytetä jalostukseen. Jalostuskäytössä tulee suosia koiria, joilla on näyttöä hyvästä luonteesta. Yksi ongelmakohta on kodinvaihtajat, joista osa vaihtaa kotia käyttäytymisongelmien vuoksi. Tämä voi liittyä siihen, että rodun ominaisuuksiin ja vaatimuksiin ei ole varauduttu pentua hankittaessa. Rodunomainen energisyys, paimennustaipumus ja pidättyväisyys ovat ominaisuuksia, joihin pennunostajan tulee varautua.
Australianpaimenkoirat ry:n jalostustoimikunta on kerännyt terveyskyselynsä yhteydessä tietoa myös koirien luonteista ja heille on vuoden 2016 loppuun mennessä kyselyyn on tullut vastauksia 543 australianpaimenkoiran osalta, näistä 300 on ollut narttuja ja 243 urosta.
Kyselyyn vastanneiden mukaan australianpaimenkoirien luonteet tällä hetkellä ovat pääosin hyviä ja rotumääritelmän mukaisia, luonteiden kirjo kaiken kaikkiaan on laaja. Ongelmista mainitaan arkuuden ja aggressiivisuuden lisääntyminen, liiallinen vilkkaus ja ääniherkkyys, sekä toisaalta vietittömyys ja ”työhalujen puute” sekä heikko vartiointivietti. Kyselyn mukaan harrastajia huolestuttaa jalostus koirilla, joilla ei ole mitään näyttöä hyvästä luonteesta tai jopa hylätty luonnetestitulos tai MH - kuvauksessa todettu paukkuarkuus. Pieni osa koirista on teräviä ja varautuneita, mikä aiheuttaa ongelmia arkielämässä. Rodunomainen energisyys, paimennushalut ja pidättyväisyys ovat ominaisuuksia, joihin pennunostajan tulee varautua. Kyselyyn vastanneet painottavat erityisen paljon omistajan osaamista, sillä australianpaimenkoiraa pidetään energisenä ja älykkäänä harrastus- ja työkoirana, joka ei sovi pelkästään seurakoiraksi.
Kyselyssä suurin osa vastaajista luonnehtii koiraansa adjektiivein rohkea, vilkas, pehmeä, sosiaalinen, älykäs, leikkisä ja luotettava. Jonkin verran esiintyy myös luonnehdintoja itsepäinen, omistushaluinen, määräilevä, terävä ja pidättyväinen. Kaikkein harvimmin, mutta kuitenkin useammin kuin kerran käytettiin termejä kova, ylivilkas, rauhallinen, herkkähaukkuinen, ujo ja epäluotettava. Usein kerrotaan australianpaimenkoiran olevan ”ihmiselle pehmeä, mutta muuten kova”. Koiran kanssa esiintyneistä ongelmista useimmin mainittiin ongelmat vieraiden koirien kanssa, ongelmat yksin jäämisen kanssa ja turha haukkuminen. Muutamassa tapauksessa mainittiin myös ihmisiin kohdistuva aggressio ja hallintaongelmat. Lähes kaikki kyselyyn vastanneet kertovat, että koira on avoin ja ystävällinen omaa perhettä kohtaan. Suurin osa koirista ei koskaan murise oman perheen jäsenille (84 prosenttia), eikä koskaan pure tai näyki oman perheen jäseniä (79 prosenttia). Suurin osa koirista (67 prosenttia) suhtautuu yleensä avoimesti ja ystävällisesti vieraisiin ihmisiin. Vastaajista 88 prosenttia kertoo, että koiralla ei esiinny omien esineiden ja makuupaikan vahtimista, sen sijaan oman reviirin vahtimista esiintyy hieman enemmän. Suurin osa koirista sallii hoitotoimenpiteet ja käsittelyn sekä perheenjäsenten että eläinlääkärin taholta.
Käyttö- ja koeominaisuudet
Käyttöominaisuuksien arviointiin on käytetty paimennuskokeita, palveluskoirakokeita, ja muita suomalaisia koiraharrastuslajeja. Tämä on siltä osin järkevää, että tällä hetkellä useat koirat toimivat näiden lajien parissa ja rodun suosio harrastuskoirana on vakiintunut. Australianpaimenkoirat eivät toistaiseksi ole saavuttaneet Suomessa suosiota paimenkoirina muutamia tiloilla työskenteleviä koiria lukuun ottamatta.
Australianpaimenkoirat ry:n jalostustoimikunnan tekemän kyselyn vastausten perusteella rodun käyttöominaisuuksia pidetään pääosin hyvinä ja monipuolisina. Ulkomuotoon keskittyvän jalostuksen pelätään vaikuttavan koirien käyttöominaisuuksiin. Kyselyyn vastanneet pelkäävät ulkomuotoon pohjautuvan jalostuksen heikentävän käyttöominaisuuksia.
Australianpaimenkoiran työskentelykuvaus paimentaessa
Australianpaimenkoira on yksi ns. kroppakoiraroduista (Loose-Eyed). Se on itsevarma, määräävä työskentelijä, jolla on oma tunnistettava työskentelytyylinsä, joka poikkeaa ns. ”silmäkoirien” (Strong-Eyed) työskentelystä. Australianpaimenkoira on ketterä ja työskentelee pystyasennossa ja lähietäisyydellä, ja nämä ominaispiirteet ovat nähtävissä sen säilyttäessä monipuolisuutensa ja kykynsä hallita kaikenlaisia paimennettavia eläimiä tehokkaalla ja määrätietoisella tavalla. Parhaimmillaan australianpaimenkoira on paimentaessaan suuria ja/tai hitaasti liikkuvia lammaslaumoja ja karjalaumoja ja sen erityiskykynä arvostetaan kykyä hallita eläimiä ahtaissa paikoissa. Australianpaimenkoira on luonnostaan vahva ja intensiivinen sekä nopeaoppinen. Lähestyessään paimennettavia eläimiä australianpaimenkoira usein käyttää tarpeen mukaan liikettä, näykkäisyä ja/tai komentavaa haukkua sekä myös silmää hallitakseen eläimiä.
Pitäessään laumaa koossa ja liikuttaessaan sitä eteenpäin australianpaimenkoira liikkuu sujuvasti, tasapainoisesti ja maatavoittavin askelin vaivattomasti edestakaisin lauman takana. Tämä on hyvin luontainen liikuntatapa australianpaimenkoiralle ja se voi jatkaa sitä tuntikausia.
Australiapaimenkoira käyttää näykkäisyä vain liikuttaakseen vastahakoisia tai haastavia eläimiä. Ihanteellinen australianpaimenkoira työskentelee luonnostaan paimennettavien eläinten sekä etu-, että takapuolella näykkäisten matalalta ja kovaa takajalkojen vuohisista liikuttaakseen itsepäistä karjaa tai kiertäen eteen ja näykkäisten turvasta tai päästä kääntääkseen itsepäisen eläimen takaisin laumaan.
Australianpaimenkoira voi käyttää haukkumista painostaakseen liikkeelle itsepäisiä tai haastavia eläimiä. Sen haukkuminen on kuitenkin kohtuullista ja käytettäessä määräävää. Siinä missä näykkäisy vaikuttaa yleensä vain yhteen eläimeen, haukkuminen voi vaikuttaa koko laumaan ja on tehokkaimillaan silloin kun paimennettavat eläimet ovat jumittuneet esimerkiksi ahtaassa kujassa. Haukkuminen on erityisen hyödyllistä koottaessa karjaa tiheästä maastosta.
Koska australianpaimenkoira on ns. kroppakoira, se käyttää mieluummin läsnäoloaan ja liikettä liikuttaakseen paimennettavia eläimiä. Paimennettavien eläinten uhmatessa sitä se voi kuitenkin käyttää silmää suoralla ja määrätietoisella tavalla kunnes uhma on ohi.
Luonteen mittaaminen, LTE ja MH -kuvaukset
Luonnetesti ja MH -luonnekuvaus ovat tällä hetkellä Suomessa virallisia luonteen tutkimistyyppejä australianpaimenkoirilla. Luonnetestituloksia sekä MH-kuvaustuloksia arvioitaessa tulee muistaa, että ne mittaavat luonneominaisuuksia, eivät varsinaisesti käyttöominaisuuksia. Testitulos voi toki antaa viitteitä myös koiran käyttöominaisuuksista, mutta luonnetesti ei mittaa esim. reviirin puolustamista eikä paimennustaipumuksia, jotka molemmat ovat australianpaimenkoiran keskeisiä ominaisuuksia. Luonnetestin arvo on erityisesti siinä, että sen avulla voidaan mitata synnynnäisiä, periytyviä ominaisuuksia kuten hermorakennetta ja toimintakykyä, joihin koulutuksella voidaan vaikuttaa vain vähän.
Luonnetestissä jalostuskoiran pisteiden tulee olla positiivisia vähintään seuraavilla osa-alueilla: toimintakyky, terävyys, hermorakenne ja luoksepäästävyys. Laukauspelottomuudessa jalostuskoiran tulee saavuttaa +++ (laukausvarma) tai ++ (laukauskokematon). Ääniherkkyys ei ole alun perin ollut merkittävä jalostuskriteeri rodulla, mutta tämän päivän yhteiskunnassa ääniherkkyys aiheuttaa koiralle ja omistajalle merkittävää stressiä. Suomessa australianpaimenkoirat ovat lisäksi aktiivia palvelus- ja pelastuskoiratoiminnassa, joissa koiran tulee kilpailu- ja harjoitusolosuhteissa kestää laukauksia ja muita kovia ääniä.
Luonnetestissä hylätyksi tulemiset ovat johtuneet yleisimmin toimintakyvyn ja/tai hermorakenteen puutteista ja/tai huonosta laukaustensietokyvystä. Laukausarkuus ja laukausalttius ovat usein yhteydessä huonoon hermorakenteeseen. Hermorakenne on vahvasti perinnöllinen ominaisuus. MH-kuvauksissa ei ole erikseen ilmoitettu, miksi kuvaus on keskeytetty.
LTE ja MH -kuvauksien taulukot ja australianapaimenkoirilla toivotut ja ei- toivotut tulokset näistä kuvauksista löytyvät Australianpaimenkoirat ry:n Jalostustavoiteohjelmasta (2019 - 2023) "4.2.4 Luonne ja käyttäytyminen päivittäistilanteissa" -luvun alta.
LUUSTOSAIRAUDET
Lonkkanivelen kasvuhäiriö
Lonkkanivelen kasvuhäiriö eli ”lonkkavika”, (engl. hip dysplasia, HD) on koirien yleisin luuston/nivelten kasvuhäiriö. Se voidaan määritellä perinnölliseksi lonkkanivelen löysyydeksi. Lonkat ovat syntymähetkellä makroskooppisesti normaalit, mutta muutokset alkavat jo pennun ensimmäisten elinviikkojen aikana. Löysyys johtaa reisiluun pään ja lonkkamaljan riittämättömään kontaktiin. Alueelle kohdistuu epänormaalin suuri paine, joka on sitä suurempi mitä pienempi kontaktialue on. Tämä voi johtaa mikromurtumiin ja lonkkamaljan mataloitumiseen. Noin vuoden iässä lantion luutuminen on täydellistä ja lonkkaniveletkin stabiloituvat. Yleensä kipukin helpottaa tässä iässä.
Lonkkanivelen kasvuhäiriö johtaa yleensä nivelrikkoon. Nivelrikon kehittymisen aikatauluun ja tyyppiin vaikuttavat rotukohtaiset ja yksilölliset erot. Lonkkanivelen kasvuhäiriön perimmäistä syytä ei tiedetä, mutta se periytyy tämänhetkisen tutkimustiedon perusteella kvantitatiivisesti eli siihen vaikuttaa useita eri geenejä. Näistä osa on ns. suurivaikutteisia geenejä (engl. major gene). Periytymisaste vaihtelee eri tutkimuksissa välillä 0.1–0.6. Ympäristöllä on vaikutusta kasvuhäiriön ilmiasuun. Useissa tutkimuksissa on todettu runsaan ravinnonsaannin olevan yhteydessä lonkkavikaan. Ruokinta ei aiheuta dysplasiaa, mutta se tuo vian esiin geneettisesti alttiilla koirilla. Tämä pätee myös toisin päin, optimaalisella ruokinnalla lonkkanivelen kasvuhäiriö ei tule näkyviin tai on lievempää. Myös liian raju liikunta kasvuaikana voi pahentaa muutoksia.
Lonkkanivelen kasvuhäiriötä tavataan lähes kaikilla roduilla, mutta yleisintä se on suurilla ja jättiroduilla. Oireet voidaan huomata pentuna 3-12 kuukauden iässä, jolloin kipu johtuu löysyyden aiheuttamasta nivelkapselin tulehduksesta tai luukalvon hermojen jännityksestä ja repeämisestä. Oireet voivat vähentyä selvästi tai loppua kokonaan jopa useiksi vuosiksi, kun nivelen ympärille muodostuva sidekudos vähentää nivelen löysyyttä. Toinen oireilevien koirien ryhmä on aikuiset koirat, joiden oireiden syynä on nivelrikko. Nuorilla koirilla oireina voivat olla takajalkojen ontuminen, ”pupuhyppely”, ylösnousuvaikeudet levon jälkeen, liikkumishaluttomuus ja naksahteleva ääni kävellessä. Oireet voivat alkaa äkillisesti ja omistaja voi liittää ne johonkin tapaturmaan. Vanhemmilla nivelrikkoisilla koirilla oireet voivat olla epämääräisiä. Oireilu laitetaan usein vanhenemisen piikkiin. Tyypillisiä oireita ovat takajalkojen ontuminen ja jäykkyys liikkeessä. Lonkkavikainen koira yrittää viedä painoa pois takaosalta, mikä ilmenee kävellessä selkälinjan aaltoiluna ja lantion kiertymisenä. Tämä johtaa myös takaosan lihaskatoon ja etupään lihasten voimistumiseen.
Lonkkanivelen kasvuhäiriön ja siitä johtuvan nivelrikon hoidossa on ruokinnalla keskeinen merkitys. Ylipaino pahentaa oireita ja pelkkä painon pudotus voi helpottaa koiran oloa. Tulehduskipulääkkeitä ja pistoksena tai suun kautta annettavia nivelnesteen ja nivelruston koostumusta parantavia aineita käytetään yleisesti. Sopiva liikunta pitää lihaksiston kunnossa ja nivelet liikkuvina. Kirurgisia hoitoja on myös olemassa. Lonkkavian vastustamisohjelma perustuu useimmilla roduilla röntgenkuvissa sairaiksi todettujen yksilöiden karsimiseen jalostuksesta. Lonkkanivelen kasvuhäiriön periytyvyys on kohtuullinen. Ilmiasuunkin perustuvan jalostusvalinnan pitäisi johtaa tuloksiin, jos valinta on systemaattista. Jalostusarvoindeksien (BLUP-indeksit) avulla valinta on tehokkaampaa. Indeksissä otetaan huomioon koiran kaikkien tutkittujen sukulaisten taso ja poistetaan röntgentuloksiin vaikuttavien ympäristötekijöiden vaikutusta. Jalostusindeksejä lasketaan jo useille roduille sekä lonkka- että kyynärnivelistä. Indeksien laskemisen edellytyksenä on riittävä määrä kuvattuja koiria.
Australianpaimenkoirilla esiintyy lonkkanivelen dysplasiaa, mutta tilanne ei sairauden esiintymisen suhteen ole mielestäni huolestuttava. Kennelliiton Jalostustietokannan mukaan vuosien 2015 - 2021 välillä kaikista syntyneistä australianpaimenkoirista (2485 koiraa) oli tutkittu 1449 koiraa (58%) lonkkien osalta. Kaikista tutkituista koirista A lonkat oli 47%, B lonkat 35% ja C lonkkaa oli 16%. D lonkkia oli vain 2% ja E lonkkia 1%. Pentueen rekisteröinnin edellytyksenä on tällä hetkellä PEVISA –ohjelmassa, että pentueen vanhemmilla on virallinen lonkkakuvaustulos, joka on vähintään C tai parempi. Lonkkanivelen virallisissa kuvauksissa tulee painottaa sitä, että kaikki virallisesti otetut lonkkakuvat lähetetään Suomen Kennelliittoon arvioitavaksi, riippumatta mahdollisesta lausunnosta.
Lonkkanivelen BLUP-indekseistä
Koirien lonkkanivelen BLUP-indeksit ovat saatavilla Kennelliiton jalostustietojärjestelmässä usealle kymmenelle eri rodulle. Kyynärnivelindeksit löytyvät reilulle kymmenelle eri rodulle. Australianpaimenkoirille on keväästä 2012 alkaen ollut lonkkien BLUP-indeksi saatavilla.
BLUP-indeksi on ennuste eläimen jalostusarvosta, genotyypistä. Indeksi on tietyn aineiston perusteella laskettu arvio siitä, millaiset koiran perintötekijät ovat, eli mikä on koiran arvo jalostuseläimenä kyseisessä ominaisuudessa.
Indeksi lasketaan tilastollisesti ns. BLUP-eläinmalli-menetelmällä, jossa otetaan huomioon jokaisen eläimen tulokseen vaikuttaneita ympäristötekijöitä. Lisäksi indeksiin vaikuttavat eläimen oman tuloksen ohella kaikkien sen sukulaisten tulokset. Näin eläimen perinnöllinen taso saadaan kyseisessä ominaisuudessa esiin.
Eläinmalli-BLUP-menetelmä ottaa myös huomioon parituskumppanin tason ja populaatiossa ominaisuuden suhteen tehdyn valinnan. Tämän seurauksena eri vuosina syntyneet eläimet ovat indeksiensä suhteen vertailukelpoisia, ja perimältään huonotasoisen parituskumppanin kanssa saadut huonotasoiset jälkeläiset eivät huononna eläimen indeksiä. Sukutaulutietojen käyttö mahdollistaa nämä kummatkin asiat.
BULB- indeksi on KoiraNetin jalostustietojärjestelmässä 'jalostusindeksit' nimellä ja rodun indeksien keskiarvo on 100. Se tarkoittaa, että rotuun nähden genotyypiltään keskiarvoinen koira saa tuloksen 100. Alle sadan koira on huonompi ja yli sadan koira parempi kuin aineistossa olevat rodun yksilöt keskimäärin. Mitä suurempi indeksi on, sitä parempi koira on genotyypiltään. Koiran indeksiin vaikuttaneiden lähisukulaisten määrä vaikuttaa indeksin varmuuteen. Mitä enemmän tutkittuja lähisukulaisia on, sitä varmempi on indeksi.
Käytännön jalostusvalintaa voidaan tehdä indeksien perusteella valitsemalla yhdistelmiä, joiden keskiarvo (nartun ja uroksen indeksien keskiarvo) on parempi kuin koko rodun keskiarvo eli yli 100. Tämä uroksen ja nartun indeksin keskiarvo vastaa suunniteltujen pentujen indeksien odotusarvoa. Kun tietoa koirista kertyy lisää, indeksejä päivitetään.
Yksittäisen koiran indeksi muuttuu laskentakerrasta toiseen, jos siihen aiheen antavaa tietoa koirasta itsestään, sukulaisista ja muista rodun koirista saadaan lisää.
Kyynärnivelen kasvuhäiriö
Kyynärnivelen kasvuhäiriö (engl. elbow dysplasia, ED) on yleisin isojen ja jättikokoisten koirien etujalan nivelkivun ja ontumisen aiheuttaja. Kyynärnivelen kasvuhäiriön eri muotoja ovat varislisäkkeen (processus coronoideus) sisemmän osan fragmentoituminen, olkaluun nivelnastan (condylus humeralis) sisemmän osan osteokondroosi ja kiinnittymätön kyynärpään uloke (processus anconaeus). Kyynärnivelen inkongruenssia (nivelpintojen epäyhdenmukaisuutta) pidetään tärkeänä syynä kaikkiin edellä mainittuihin kasvuhäiriöihin ja myös se lasketaan kyynärnivelen kasvuhäiriöksi.
Kyynärnivelen kasvuhäiriön periytymisen mekanismit ovat epäselvät. Periytyminen on kvantitatiivista eli siihen vaikuttaa useita eri geenejä. Yksi näistä geeneistä saattaa olla ns. suurivaikutteinen geeni. Kasvuhäiriön tyyppi vaihtelee eri roduilla, mikä viittaa siihen että aiheuttajina ovat eri geenit. Kyynärnivelen kasvuhäiriö on yleisempää uroksilla todennäköisesti urosten suuremman painon ja mahdollisesti myös hormonaalisten tekijöiden takia. Nykykäsityksen mukaan perinnöllisillä tekijöillä on suurin osuus kyynärnivelen kasvuhäiriön synnyssä, mutta ympäristötekijöillä on osuutensa sen ilmenemisessä. Toisin sanoen optimaalisella ruokinnalla voidaan mahdollisesti estää kasvuhäiriön kehittyminen yksilöllä, jolla on siihen perinnöllinen taipumus.
Kaikissa kyynärnivelen kasvuhäiriöissä oireet alkavat keskimäärin 4 – 7 kuukauden iässä. Tyypillinen oire on ontuminen, joka voi pahentua rasituksessa tai olla voimakkainta levon jälkeen. Ontuminen voi olla jatkuvaa tai ajoittaista. Omistajan voi olla vaikea havaita koiran ontumista, jos kasvuhäiriö on molemminpuolinen. Toisinaan kasvuhäiriö on molemmissa kyynärnivelissä, vaikka koira ontuu vain toista jalkaa. Usein oireet huomataan vasta aikuisiällä ja silloin oireet johtuvat sekundaarisesta nivelrikosta. Kiinnittymätön kyynärpään uloke ei välttämättä oireile nuorella koiralla ja se voi olla röntgenkuvauksen sivulöydös.
Kasvuhäiriöiden ja niiden erilaisten kirurgisten hoitojen tehosta ja pitkäaikaisennusteesta ei ole olemassa kattavia tutkimuksia. Leikkaushoidon hyöty on epävarma, jos nivelessä on jo selvät nivelrikon merkit. Kaikkien kyynärnivelen kasvuhäiriöiden seurauksena on ainakin hoitamattomana nivelrikko. Leikattuunkin jalkaan kehittyy yleensä aina jonkin asteinen nivelrikko, mutta sen määrä voi olla vähäisempää ja se voi kehittyä myöhemmin kuin ilman leikkausta hoidetussa nivelessä. Kyynärnivelen nivelrikko invalidisoi koiraa yleensä pahemmin kuin esim. lonkkien nivelrikko, koska koiran painosta noin 60 % on etuosalla. Nivelrikon hoidossa tärkeitä ovat painon pudotus, liikunnan rajoitus ja tarvittaessa käytetään myös tulehduskipulääkkeitä. Lisäksi voidaan käyttää nivelnesteen koostumusta parantavia lääkkeitä ja ravintolisiä.
Pohjoismaissa kyynärnivelkuvien arviointi perustuu sekundaarisiin nivelrikon merkkeihin. On huomattava, että jo 1. asteen muutos tarkoittaa sitä, että koiralla on kyynärnivelen kasvuhäiriö ja siitä johtuvia nivelrikkomuutoksia.
Suomalaisilla australianpaimenkoirilla esiintyy kyynärnivelen kasvuhäiriöitä, mutta tilanne sairauden esiintyvyyden suhteen ei mielestäni ole huolestuttava. Kennelliiton jalostustietokannan mukaan vuosien 2015 - 2021 välillä kaikista syntyneistä australianpaimenkoirista (2485 koiraa) on kyynärien osalta tutkittu 1441 koiraa (58%). Kaikista tutkituista koirista 0 kyynärät on 94% koirista, 1 kyynärät 4% koirista, 2 kyynäriä on 1% ja 3 kyynäriä 1% tutkituista koirista. Kyynärnivelen kasvuhäiriöiden suhteen on hyvä ottaa huomioon, että virallinen kyynärkuvaus arvioi sekundäärisiä nivelrikkomuutoksia nivelessä, joten on mahdollista että kyynärnivelen kasvuhäiriöstä kärsivällä koiralla ei ole vielä nivelrikkomuutoksia, jos kuvaus tehdään nuorena. Tästä syystä suositellaan suhtautumaan vakavuudella myös nuoren koiran lieväasteiseen kyynärnivelsairauteen. Australianpaimenkoirien PEVISA –ohjelmassa pentueen rekisteröinnin edellytyksenä on, että pentueen vanhemmilla on virallinen kyynärnivellausunto, joka on vähintään 1 tai parempi.
Luustomuutokset ja nikamaviat selkärangassa
Rodussa on todettu kohtalaisen yleisesti lannerangan synnynnäisiä nikamamuutoksia ja satunnaisesti spondyloosia. Selän nikamamuutokset ja spondyloosi aiheuttavat hyvin vaihtelevasti oireita: Osa koirista on täysin oireettomia, kun taas osalla koirista esiintyy vakava-asteisia kiputiloja ja halvausoireita.
01.07.2012 alusta Suomen Kennelliitto aloitti virallisten selkälausuntojen antamisen. Selän virallista kuvauttamista suositellaan kaikille australianpaimenkoirille lonkkakuvauksen yhteydessä. Jalostuksessa tulisi suosia koiria, joilla ei ole synnynnäisiä nikamamuutoksia.
Selkä (LTV, VA ja SP)
Kennelliitto on antanut virallisia selkälausuntoja spondyloosista 01.07.2012 alkaen sekä muista selkäsairauksista 01.06.2013 alkaen. Vuoden 2017 loppuun mennessä virallisia selkälausuntoja on australianpaimenkoirille annettu 1037 kappaletta. Lausuntoja on annettu spondyloosista (207), välimuotoisesta lanne-ristinikamasta (469) sekä nikamaepämuodostumista (361).
Välimuotoisen lanne-ristinikaman muutoksia (LTV) on virallisissa tutkimuksissa todettu seuraavasti:
Nikamaepämuodostumia (VA) on havaittu virallisesti tutkituilla australianpaimenkoirilla seuraavasti:
Spondyloosia (SP) on havaittu virallisesti tutkituilla australianpaimenkoirilla seuraavasti:
Selän nikamamuutokset ja spondyloosi aiheuttavat hyvin vaihtelevia oireita: osa koirista on täysin oireettomia, kun taas osalla koirista esiintyy vakava-asteisia kiputiloja.
Kaikille australianpaimenkoirille suositellaan virallista selkäkuvausta virallisen lonkkakuvauksen yhteydessä. Jalostuksessa tulisi suosia koiria, joilla ei ole synnynnäisiä nikamamuutoksia. Yhdistyksen jalostussuosituksen mukaan molempien vanhempien tulee olla virallisesti selkäkuvattuja. Oireeton LTV1-4 on yhdistettävä LTV0. SP3-4 ei suositella jalostuskäyttöön. VA1 voidaan käyttää yhdistettynä VA0.
Spondyloosi (SP)
Spondylosis deformans eli spondyloosi on selkärangan rappeumasairaus, jossa selkänikamien rajoille muodostuu luupiikkejä ja/tai -siltoja. Spondyloosia kehittyy usein normaalistikin ikääntymisen myötä.
Silloittumat ovat yleisimpiä rintarangan loppuosassa ja lannerangan sekä ristiselän alueella, joten rinta- ja lannerangasta otetut sivukuvat ovat riittäviä kartoituskuvaamisessa. Spondyloosin suositeltava kuvausikä boksereilla on 2 vuotta, jolloin ikääntymismuutoksia ei vielä ole, mutta perinnölliset muutokset ovat ehtineet muodostua. Vanhalle koiralle sallitaan hieman enemmän muutoksia kuin saman lausunnon saavalle nuorelle koiralle, mutta eri-ikäisten koirien lausuntoja on vaikea verrata suoraan, koska ikääntymismuutosten osuutta on hankalaa arvioida. Kuitenkin kannattaa muistaa, että spondyloosi on etenevä sairaus, joten puhdas selkä tai vain lievät muutokset vanhemmalla koiralla on jalostuksellisesti erittäin merkittävä löydös.
Spondyloosia pidettiin pitkään koiralle merkityksettömänä oireettomana ikääntymismuutoksena. On kuitenkin havaittu, että selkärankaan muodostuneet luupiikit ja silloittumat voivat aiheuttaa koiralle vaihtelevanasteisia oireita kuten jäykkyyttä, ontumista, epämääräisiä selkäkipuja ja hyppäämishaluttomuutta. Kehittymässä olevat luupiikit voivat murtua tai hangata toisiaan aiheuttaen tulehduskipua alueella – toisinaan paikalliset oireet helpottavat kun luutuminen etenee täydeksi sillaksi. Ventraalinen eli nikamien alapuolelle muodostuva siltamuodostus jäykistää selkää rasittaen viereisiä nikamavälejä. Harvinaisempi lateraalinen eli nikamien sivuille muodostuva spondyloosi voi painaa hermojuuria ja aiheuttaa koiralle rajujakin oireita, kuten virtsan ja ulosteen pidätyskyvyttömyyttä tai halvausoireita. Tällaisen tilanteen diagnosointi vaatii useimmiten röntgenkuvauksen lisäksi tietokonetomografia (CT) tai magneetti (MRI) tutkimuksen. Spondyloosia sairastavien koirien oireilu vaihtelee voimakkaasti yksilöittäin ja jopa vaikeaa spondyloosia sairastava koira voi olla täysin oireeton, joten kartoituskuvaaminen on jalostuksellisesti tärkeää.
Spondyloosin periytymismekanismia ei tarkkaan tiedetä, joten voidaan noudattaa yleistä vastaavanlaisten sairauksien jalostuksesta annettua suositusta: käytettäessä spondyloosia sairastavaa koiraa pyritään etsimään sille partneri, joka on spondyloosivapaa (SP0) tai jolla on vain lieviä muutoksia. Nuoren, keskivaikeaa (SP3) spondyloosia sairastavan koiran jalostuskäyttöä tulee harkita tarkkaan ja vaikeaa (SP4) spondyloosia sairastavat yksilöt tulisi sulkea pois jalostuksesta. Sukua tulee katsoa laajemminkin eli myös vanhempien ja pentuesisarusten lausunnot kannattaa huomioida koiran perimän ja ilmiasun vaikutuksen arvioimiseksi.
On tärkeää muistaa, että selkänikamissa voi olla paljon muitakin sairauksia kuin spondyloosi, joten spondyloosipuhdas (SP0) selkä ei aina ole sama kuin terve selkä. Välimuotoiset nikamat erityisesti lannerangan lopun ja ristiselän välissä (L7–S) ovat melko yleisiä ja altistavat ristiselän kivuille tai toimintahäiriöille usein jopa enemmän kuin spondyloosi.
Arvostelussa käytettävä asteikko (01.06.2013 alkaen):
Lausunnossa otetaan huomioon kaikki rintanikamat (1–13) sekä lannenikamat (1–7) ja ristiluu.
Tätä asteikkoa noudatetaan koiran 5 ikävuoteen saakka. Tämän jälkeen arvostelussa otetaan huomioon koiran ikä siten, että 5–7 vuotiaalla koiralla jätetään huomioimatta yksi silloittuma ja 8- vuotiaalla tai vanhemmalla koiralla jätetään huomioimatta kaksi silloittumaa. Kuitenkin jos vanhallakin koiralla on silloittumaa, ei se voi saada SP0 lausuntoa.
Kennelliiton jalostustietokannan mukaan vuosien 2015 - 2021 välillä kaikista syntyneistä australianpaimenkoirista (2485 koiraa) on spondyloosin osalta tutkittu 495 koiraa (20%). Kaikista tutkituista koirista SP0 tuloksen on saanut 96% koirista, SP1 tuloksen 2% koirista, SP2 tuloksen 2% koirista ja SP3 sekä SP4 tulos on 0% koirista.
Välimuotoinen lanne-ristinikama (LTV)
Välimuotoinen lanne-ristinikama (lumbosacral transitional vertebra, LTV) on yleinen synnynnäinen ja perinnöllinen nikamaepämuodostuma, jonka periytymismekanismia ei tunneta. LTV:llä tarkoitetaan nikamaa, jossa on sekä lanne- että ristinikaman piirteitä. Välimuotoinen nikama voi olla viimeinen lannenikama (L7), jolloin puhutaan sakralisaatiosta tai ensimmäinen ristiluun nikama (S1), jolloin puhutaan lumbalisaatiosta. Muutos voi olla symmetrinen eli samanlainen oikealla ja vasemmalla puolella tai epäsymmetrinen, jolloin selällään otetussa röntgenkuvassa nähdään puoliero. Diagnoosi tehdään usein lonkkakuvasta, josta voidaan nähdä koiran ristiluu ja lanneristiluuliitos yhdestä suunnasta (”ylhäältäpäin”). Joillain koirilla lannenikamien lukumäärä on poikkeava, normaalin 7 nikaman sijaan näillä koirilla on 8 tai 6 lannenikamaa. Tämä on yksi LTV:n muoto ja se voidaan nähdä sivusuunnasta otetusta röntgenkuvasta (koira on kuvattaessa kyljellään), jossa ristiluun lisäksi näkyy koko lanneranka.
LTV:tä esiintyy useilla koiraroduilla. LTV altistaa lanne-ristiluuliitosalueen varhaiselle rappeutumiselle, minkä seurauksia voivat olla takaselän kivut ja pahimmassa tapauksessa takajalkojen halvausoireet. Hoitona käytetään lepoa ja kipulääkkeitä ja vakavimmissa tapauksissa leikkaushoitoa. Kotikoirina sairastuneet koirat pärjäävät usein melko hyvin, mutta ennuste paluusta harrastus- tai työkoiraksi on epävarma.
LTV:stä voi saada lausunnon 12 kuukautta (1v) täyttänyt koira.
Arvostelussa käytetty asteikko:
LTV-muutosten yleisyydestä eri roduissa ei juurikaan ole vielä tietoa. Kennelliiton jalostustieteellinen toimikunta suosittelee jättämään oireilevat koirat pois jalostuksesta. Kaikkia oireettomia koiria voi käyttää, mutta LTV1–LTV4 -tuloksen saaneet koirat suositellaan yhdistämään vain LTV0-koirien kanssa. Tällaisten yhdistelmien jälkeläisiä suositellaan kuvattavaksi, jotta LTV muutosten periytymisestä ja merkityksestä saadaan lisää tietoa.
Selkärangan nikamien epämuodostumat (vertebral anomaly, VA)
Selkärangan nikamien epämuodostumat (vertebral anomaly, VA) ja siitä johtuva koko selkärangan epämuotoisuus liittyvät eräillä koiraroduilla (bostoninterrieri, englanninbulldoggi ja ranskanbulldoggi) esiintyvään ”korkkiruuvihäntään”. Näillä koirilla yleisimpiä nikaman kehityshäiriöitä ovat erimuotoiset puolinikamat (hemivertebra) ja perhosnikamat (nikama, joka selällään otetussa kuvassa muistuttaa muodoltaan perhosta). Spina bifida (selkärankahalkio) on tila, jossa nikaman katto ei ole sikiönkehityksen aikana sulkeutunut ja selkäydin tai sen kalvot ovat ilman nikaman luista suojaa. Myös häntä ja ristiluu ovat näillä roduilla muodostuneet epämuodostuneista nikamista, minkä takia häntä on epämuodostunut, hyvin lyhyt ja jäykkä. Kipuja tai neurologisia ongelmia esiintyy, jos epämuodostuneet nikamat painavat selkäydintä. Tällainen selkä on myös normaalia alttiimpi tapaturmille. Hännän epämuodostumat voivat aiheuttaa virheasennon, joka voi johtaa ulostamisvaikeuksiin tai ihovaurioihin. On todennäköistä, että kaikilla tämän tyyppisillä koirilla esiintyy epämuodostuneita nikamia, mutta niiden määrä ja muoto vaihtelevat eri yksilöillä.
Nikamien epämuodostumista voi saada lausunnon 12 kuukautta (1v) täyttänyt koira.
Arvostelussa käytetty asteikko:
Olkanivelen Osteokondroosi (OC) ja Osteocondrosis Dissecans (OCD)
Osteokondroosi (OC) on kasvuhäiriö, jossa ruston alainen luutuminen epäonnistuu, ja tämä aiheuttaa kyseiseen kohtaan rustovaurion. Joskus epäonnistunut luutuminen johtaa luukystan muodostumiseen (koiralla harvinaisempaa) ja tulehdusreaktioon nivelessä. Osteocondrosis dissecans (OCD) on tila, jossa irronnut rustopala havaitaan esimerkiksi röntgenkuvasta tai tähystyksessä. Osteokondroosi on koirilla yleisintä olkanivelessä, mutta se voi esiintyä melkein missä nivelessä tahansa, kuten kinner-, polvi- ja kyynärnivelessä, ja lisäksi selkänikamassa. Olkanivelen osteokondroosimuutos sijaitsee olkaluunpään takaosassa.
Koiralla voi olla osteokondroosimuutoksia yhdessä tai useammassa nivelessä, mutta kaikki muutokset eivät aiheuta koiralle oireita. Osteokondroosi voi esiintyä myös yhtä aikaa kyynär- ja lonkkanivelen kasvuhäiriön kanssa.
Osteokondroosin oireena on yleensä epämääräinen ontuma 3 – 9 kuukauden iässä, tai ainakin ennen vuoden ikää. Välillä ontumaa voi olla vaikea huomata, etenkin jos se on lievä tai molemmissa jaloissa. Jotkut koirat alkavat oireilla vasta aikuisiässä. Lievä olkanivelen osteokondroosi on usein oireeton. Röntgenkuvissa osteokondroosi näkyy röntgenharvana kuoppana tai tasaantumana, jonka alla luun tiiviys on yleensä paikalisesti lisääntynyt.
Nuorena 4-5kk iässä alkaneet oireet ja vakavat muutokset oireiden alkaessa ja koiran suuri koko huonontavat ennustetta. Varhainen havaitseminen ja hoito antaa yleensä paremman ennusteen ja hidastaa nivelrikon kehittymistä. Pahimmassa tapauksessa kehittyy vakava nivelrikko ja/tai hauisjänteen tulehdus.
Olkanivelen osteokondroosin hoito suunnitellaan yksilöllisesti. Hoitosuunnitelmaan vaikuttavat mm. koiran koko, oireiden vakavuus ja oireiden alkamisikä. Oireettomille tai lieväoireisille kevytrakenteisille koirille voi sopia konservatiivinen hoito – painonhallinta ja rajoitettu liikunta ja lääkkeellinen hoito, kun taas varsinkin raskasrakenteisemmille koirille kirurginen hoito on erittäin suositeltavaa. Vanhemmilla koirille nivelrikkoa hoidetaan konservatiivisesti.
Luussa oleva osteokondroosimuutos voi parantua, pysyä ennallaan tai johtaa rustopalan irtoamiseen (OCD). Parantuneet tai ennallaan pysyneet osteokondroosimuutokset voivat johtaa lieviin nivelrikkomuutoksiin, kun taas OCD johtaa usein selviin nivelrikkomuutoksiin. Nivelen sisällä oleva irronnut rustopala ja/tai nivelnesteen kontakti luun pintaan aiheuttaa yleensä steriilin tulehdusreaktion (lämmin, turvonnut, kipeä nivel). Sekä OC että OCD ovat saman sairauden eri ilmenemismuotoja.
Osteokondroosi on monigeeninen perinnöllinen sairaus, jonka puhkeamiseen vaikuttaa geenien lisäksi monia tekijöitä (nopea kasvu, liiallinen ruokinta ja ylipaino, fyysinen trauma, verenkiertohäiriö ja hormonaaliset tekijät). Ruokinnalla ja pennun mahdollisella ylipainolla on merkitystä kliinisen sairauden kehittymisessä. Osteokondroosille on esitetty periytymisasteita välillä 0,25-0,40, joten systemaattisilla jalostusvalinnoilla voidaan vähentää sen esiintymistä rodussa. Koiraa, jolla on todettu osteokondroosi missä nivelessä tahansa, ei tule käyttää jalostukseen. On myös muistettava, että oireeton koira voi periyttää osteokondroosia aiheuttavia geenejä jälkeläisilleen, joten koko suku on otettava huomioon jalostusyhdistelmiä suunniteltaessa.
Arvostelussa käytetty asteikko:
Lonkkanivelen kasvuhäiriö eli ”lonkkavika”, (engl. hip dysplasia, HD) on koirien yleisin luuston/nivelten kasvuhäiriö. Se voidaan määritellä perinnölliseksi lonkkanivelen löysyydeksi. Lonkat ovat syntymähetkellä makroskooppisesti normaalit, mutta muutokset alkavat jo pennun ensimmäisten elinviikkojen aikana. Löysyys johtaa reisiluun pään ja lonkkamaljan riittämättömään kontaktiin. Alueelle kohdistuu epänormaalin suuri paine, joka on sitä suurempi mitä pienempi kontaktialue on. Tämä voi johtaa mikromurtumiin ja lonkkamaljan mataloitumiseen. Noin vuoden iässä lantion luutuminen on täydellistä ja lonkkaniveletkin stabiloituvat. Yleensä kipukin helpottaa tässä iässä.
Lonkkanivelen kasvuhäiriö johtaa yleensä nivelrikkoon. Nivelrikon kehittymisen aikatauluun ja tyyppiin vaikuttavat rotukohtaiset ja yksilölliset erot. Lonkkanivelen kasvuhäiriön perimmäistä syytä ei tiedetä, mutta se periytyy tämänhetkisen tutkimustiedon perusteella kvantitatiivisesti eli siihen vaikuttaa useita eri geenejä. Näistä osa on ns. suurivaikutteisia geenejä (engl. major gene). Periytymisaste vaihtelee eri tutkimuksissa välillä 0.1–0.6. Ympäristöllä on vaikutusta kasvuhäiriön ilmiasuun. Useissa tutkimuksissa on todettu runsaan ravinnonsaannin olevan yhteydessä lonkkavikaan. Ruokinta ei aiheuta dysplasiaa, mutta se tuo vian esiin geneettisesti alttiilla koirilla. Tämä pätee myös toisin päin, optimaalisella ruokinnalla lonkkanivelen kasvuhäiriö ei tule näkyviin tai on lievempää. Myös liian raju liikunta kasvuaikana voi pahentaa muutoksia.
Lonkkanivelen kasvuhäiriötä tavataan lähes kaikilla roduilla, mutta yleisintä se on suurilla ja jättiroduilla. Oireet voidaan huomata pentuna 3-12 kuukauden iässä, jolloin kipu johtuu löysyyden aiheuttamasta nivelkapselin tulehduksesta tai luukalvon hermojen jännityksestä ja repeämisestä. Oireet voivat vähentyä selvästi tai loppua kokonaan jopa useiksi vuosiksi, kun nivelen ympärille muodostuva sidekudos vähentää nivelen löysyyttä. Toinen oireilevien koirien ryhmä on aikuiset koirat, joiden oireiden syynä on nivelrikko. Nuorilla koirilla oireina voivat olla takajalkojen ontuminen, ”pupuhyppely”, ylösnousuvaikeudet levon jälkeen, liikkumishaluttomuus ja naksahteleva ääni kävellessä. Oireet voivat alkaa äkillisesti ja omistaja voi liittää ne johonkin tapaturmaan. Vanhemmilla nivelrikkoisilla koirilla oireet voivat olla epämääräisiä. Oireilu laitetaan usein vanhenemisen piikkiin. Tyypillisiä oireita ovat takajalkojen ontuminen ja jäykkyys liikkeessä. Lonkkavikainen koira yrittää viedä painoa pois takaosalta, mikä ilmenee kävellessä selkälinjan aaltoiluna ja lantion kiertymisenä. Tämä johtaa myös takaosan lihaskatoon ja etupään lihasten voimistumiseen.
Lonkkanivelen kasvuhäiriön ja siitä johtuvan nivelrikon hoidossa on ruokinnalla keskeinen merkitys. Ylipaino pahentaa oireita ja pelkkä painon pudotus voi helpottaa koiran oloa. Tulehduskipulääkkeitä ja pistoksena tai suun kautta annettavia nivelnesteen ja nivelruston koostumusta parantavia aineita käytetään yleisesti. Sopiva liikunta pitää lihaksiston kunnossa ja nivelet liikkuvina. Kirurgisia hoitoja on myös olemassa. Lonkkavian vastustamisohjelma perustuu useimmilla roduilla röntgenkuvissa sairaiksi todettujen yksilöiden karsimiseen jalostuksesta. Lonkkanivelen kasvuhäiriön periytyvyys on kohtuullinen. Ilmiasuunkin perustuvan jalostusvalinnan pitäisi johtaa tuloksiin, jos valinta on systemaattista. Jalostusarvoindeksien (BLUP-indeksit) avulla valinta on tehokkaampaa. Indeksissä otetaan huomioon koiran kaikkien tutkittujen sukulaisten taso ja poistetaan röntgentuloksiin vaikuttavien ympäristötekijöiden vaikutusta. Jalostusindeksejä lasketaan jo useille roduille sekä lonkka- että kyynärnivelistä. Indeksien laskemisen edellytyksenä on riittävä määrä kuvattuja koiria.
Australianpaimenkoirilla esiintyy lonkkanivelen dysplasiaa, mutta tilanne ei sairauden esiintymisen suhteen ole mielestäni huolestuttava. Kennelliiton Jalostustietokannan mukaan vuosien 2015 - 2021 välillä kaikista syntyneistä australianpaimenkoirista (2485 koiraa) oli tutkittu 1449 koiraa (58%) lonkkien osalta. Kaikista tutkituista koirista A lonkat oli 47%, B lonkat 35% ja C lonkkaa oli 16%. D lonkkia oli vain 2% ja E lonkkia 1%. Pentueen rekisteröinnin edellytyksenä on tällä hetkellä PEVISA –ohjelmassa, että pentueen vanhemmilla on virallinen lonkkakuvaustulos, joka on vähintään C tai parempi. Lonkkanivelen virallisissa kuvauksissa tulee painottaa sitä, että kaikki virallisesti otetut lonkkakuvat lähetetään Suomen Kennelliittoon arvioitavaksi, riippumatta mahdollisesta lausunnosta.
Lonkkanivelen BLUP-indekseistä
Koirien lonkkanivelen BLUP-indeksit ovat saatavilla Kennelliiton jalostustietojärjestelmässä usealle kymmenelle eri rodulle. Kyynärnivelindeksit löytyvät reilulle kymmenelle eri rodulle. Australianpaimenkoirille on keväästä 2012 alkaen ollut lonkkien BLUP-indeksi saatavilla.
BLUP-indeksi on ennuste eläimen jalostusarvosta, genotyypistä. Indeksi on tietyn aineiston perusteella laskettu arvio siitä, millaiset koiran perintötekijät ovat, eli mikä on koiran arvo jalostuseläimenä kyseisessä ominaisuudessa.
Indeksi lasketaan tilastollisesti ns. BLUP-eläinmalli-menetelmällä, jossa otetaan huomioon jokaisen eläimen tulokseen vaikuttaneita ympäristötekijöitä. Lisäksi indeksiin vaikuttavat eläimen oman tuloksen ohella kaikkien sen sukulaisten tulokset. Näin eläimen perinnöllinen taso saadaan kyseisessä ominaisuudessa esiin.
Eläinmalli-BLUP-menetelmä ottaa myös huomioon parituskumppanin tason ja populaatiossa ominaisuuden suhteen tehdyn valinnan. Tämän seurauksena eri vuosina syntyneet eläimet ovat indeksiensä suhteen vertailukelpoisia, ja perimältään huonotasoisen parituskumppanin kanssa saadut huonotasoiset jälkeläiset eivät huononna eläimen indeksiä. Sukutaulutietojen käyttö mahdollistaa nämä kummatkin asiat.
BULB- indeksi on KoiraNetin jalostustietojärjestelmässä 'jalostusindeksit' nimellä ja rodun indeksien keskiarvo on 100. Se tarkoittaa, että rotuun nähden genotyypiltään keskiarvoinen koira saa tuloksen 100. Alle sadan koira on huonompi ja yli sadan koira parempi kuin aineistossa olevat rodun yksilöt keskimäärin. Mitä suurempi indeksi on, sitä parempi koira on genotyypiltään. Koiran indeksiin vaikuttaneiden lähisukulaisten määrä vaikuttaa indeksin varmuuteen. Mitä enemmän tutkittuja lähisukulaisia on, sitä varmempi on indeksi.
Käytännön jalostusvalintaa voidaan tehdä indeksien perusteella valitsemalla yhdistelmiä, joiden keskiarvo (nartun ja uroksen indeksien keskiarvo) on parempi kuin koko rodun keskiarvo eli yli 100. Tämä uroksen ja nartun indeksin keskiarvo vastaa suunniteltujen pentujen indeksien odotusarvoa. Kun tietoa koirista kertyy lisää, indeksejä päivitetään.
Yksittäisen koiran indeksi muuttuu laskentakerrasta toiseen, jos siihen aiheen antavaa tietoa koirasta itsestään, sukulaisista ja muista rodun koirista saadaan lisää.
Kyynärnivelen kasvuhäiriö
Kyynärnivelen kasvuhäiriö (engl. elbow dysplasia, ED) on yleisin isojen ja jättikokoisten koirien etujalan nivelkivun ja ontumisen aiheuttaja. Kyynärnivelen kasvuhäiriön eri muotoja ovat varislisäkkeen (processus coronoideus) sisemmän osan fragmentoituminen, olkaluun nivelnastan (condylus humeralis) sisemmän osan osteokondroosi ja kiinnittymätön kyynärpään uloke (processus anconaeus). Kyynärnivelen inkongruenssia (nivelpintojen epäyhdenmukaisuutta) pidetään tärkeänä syynä kaikkiin edellä mainittuihin kasvuhäiriöihin ja myös se lasketaan kyynärnivelen kasvuhäiriöksi.
Kyynärnivelen kasvuhäiriön periytymisen mekanismit ovat epäselvät. Periytyminen on kvantitatiivista eli siihen vaikuttaa useita eri geenejä. Yksi näistä geeneistä saattaa olla ns. suurivaikutteinen geeni. Kasvuhäiriön tyyppi vaihtelee eri roduilla, mikä viittaa siihen että aiheuttajina ovat eri geenit. Kyynärnivelen kasvuhäiriö on yleisempää uroksilla todennäköisesti urosten suuremman painon ja mahdollisesti myös hormonaalisten tekijöiden takia. Nykykäsityksen mukaan perinnöllisillä tekijöillä on suurin osuus kyynärnivelen kasvuhäiriön synnyssä, mutta ympäristötekijöillä on osuutensa sen ilmenemisessä. Toisin sanoen optimaalisella ruokinnalla voidaan mahdollisesti estää kasvuhäiriön kehittyminen yksilöllä, jolla on siihen perinnöllinen taipumus.
Kaikissa kyynärnivelen kasvuhäiriöissä oireet alkavat keskimäärin 4 – 7 kuukauden iässä. Tyypillinen oire on ontuminen, joka voi pahentua rasituksessa tai olla voimakkainta levon jälkeen. Ontuminen voi olla jatkuvaa tai ajoittaista. Omistajan voi olla vaikea havaita koiran ontumista, jos kasvuhäiriö on molemminpuolinen. Toisinaan kasvuhäiriö on molemmissa kyynärnivelissä, vaikka koira ontuu vain toista jalkaa. Usein oireet huomataan vasta aikuisiällä ja silloin oireet johtuvat sekundaarisesta nivelrikosta. Kiinnittymätön kyynärpään uloke ei välttämättä oireile nuorella koiralla ja se voi olla röntgenkuvauksen sivulöydös.
Kasvuhäiriöiden ja niiden erilaisten kirurgisten hoitojen tehosta ja pitkäaikaisennusteesta ei ole olemassa kattavia tutkimuksia. Leikkaushoidon hyöty on epävarma, jos nivelessä on jo selvät nivelrikon merkit. Kaikkien kyynärnivelen kasvuhäiriöiden seurauksena on ainakin hoitamattomana nivelrikko. Leikattuunkin jalkaan kehittyy yleensä aina jonkin asteinen nivelrikko, mutta sen määrä voi olla vähäisempää ja se voi kehittyä myöhemmin kuin ilman leikkausta hoidetussa nivelessä. Kyynärnivelen nivelrikko invalidisoi koiraa yleensä pahemmin kuin esim. lonkkien nivelrikko, koska koiran painosta noin 60 % on etuosalla. Nivelrikon hoidossa tärkeitä ovat painon pudotus, liikunnan rajoitus ja tarvittaessa käytetään myös tulehduskipulääkkeitä. Lisäksi voidaan käyttää nivelnesteen koostumusta parantavia lääkkeitä ja ravintolisiä.
Pohjoismaissa kyynärnivelkuvien arviointi perustuu sekundaarisiin nivelrikon merkkeihin. On huomattava, että jo 1. asteen muutos tarkoittaa sitä, että koiralla on kyynärnivelen kasvuhäiriö ja siitä johtuvia nivelrikkomuutoksia.
Suomalaisilla australianpaimenkoirilla esiintyy kyynärnivelen kasvuhäiriöitä, mutta tilanne sairauden esiintyvyyden suhteen ei mielestäni ole huolestuttava. Kennelliiton jalostustietokannan mukaan vuosien 2015 - 2021 välillä kaikista syntyneistä australianpaimenkoirista (2485 koiraa) on kyynärien osalta tutkittu 1441 koiraa (58%). Kaikista tutkituista koirista 0 kyynärät on 94% koirista, 1 kyynärät 4% koirista, 2 kyynäriä on 1% ja 3 kyynäriä 1% tutkituista koirista. Kyynärnivelen kasvuhäiriöiden suhteen on hyvä ottaa huomioon, että virallinen kyynärkuvaus arvioi sekundäärisiä nivelrikkomuutoksia nivelessä, joten on mahdollista että kyynärnivelen kasvuhäiriöstä kärsivällä koiralla ei ole vielä nivelrikkomuutoksia, jos kuvaus tehdään nuorena. Tästä syystä suositellaan suhtautumaan vakavuudella myös nuoren koiran lieväasteiseen kyynärnivelsairauteen. Australianpaimenkoirien PEVISA –ohjelmassa pentueen rekisteröinnin edellytyksenä on, että pentueen vanhemmilla on virallinen kyynärnivellausunto, joka on vähintään 1 tai parempi.
Luustomuutokset ja nikamaviat selkärangassa
Rodussa on todettu kohtalaisen yleisesti lannerangan synnynnäisiä nikamamuutoksia ja satunnaisesti spondyloosia. Selän nikamamuutokset ja spondyloosi aiheuttavat hyvin vaihtelevasti oireita: Osa koirista on täysin oireettomia, kun taas osalla koirista esiintyy vakava-asteisia kiputiloja ja halvausoireita.
01.07.2012 alusta Suomen Kennelliitto aloitti virallisten selkälausuntojen antamisen. Selän virallista kuvauttamista suositellaan kaikille australianpaimenkoirille lonkkakuvauksen yhteydessä. Jalostuksessa tulisi suosia koiria, joilla ei ole synnynnäisiä nikamamuutoksia.
Selkä (LTV, VA ja SP)
Kennelliitto on antanut virallisia selkälausuntoja spondyloosista 01.07.2012 alkaen sekä muista selkäsairauksista 01.06.2013 alkaen. Vuoden 2017 loppuun mennessä virallisia selkälausuntoja on australianpaimenkoirille annettu 1037 kappaletta. Lausuntoja on annettu spondyloosista (207), välimuotoisesta lanne-ristinikamasta (469) sekä nikamaepämuodostumista (361).
Välimuotoisen lanne-ristinikaman muutoksia (LTV) on virallisissa tutkimuksissa todettu seuraavasti:
- LTV1 - 94 kpl eli 20%
- LTV2 - 11 kpl eli 2%
- LTV3 - 12 kpl eli 3%
- LTV4 - 8 kpl eli 2%
Nikamaepämuodostumia (VA) on havaittu virallisesti tutkituilla australianpaimenkoirilla seuraavasti:
- VA1 - 8 kpl eli 2%
- VA2 - 1 kpl eli 0%
Spondyloosia (SP) on havaittu virallisesti tutkituilla australianpaimenkoirilla seuraavasti:
- SP1 - 12kpl eli 6%
- SP2 - 3kpl eli 1%
- SP3 - 1kpl eli 0%
Selän nikamamuutokset ja spondyloosi aiheuttavat hyvin vaihtelevia oireita: osa koirista on täysin oireettomia, kun taas osalla koirista esiintyy vakava-asteisia kiputiloja.
Kaikille australianpaimenkoirille suositellaan virallista selkäkuvausta virallisen lonkkakuvauksen yhteydessä. Jalostuksessa tulisi suosia koiria, joilla ei ole synnynnäisiä nikamamuutoksia. Yhdistyksen jalostussuosituksen mukaan molempien vanhempien tulee olla virallisesti selkäkuvattuja. Oireeton LTV1-4 on yhdistettävä LTV0. SP3-4 ei suositella jalostuskäyttöön. VA1 voidaan käyttää yhdistettynä VA0.
Spondyloosi (SP)
Spondylosis deformans eli spondyloosi on selkärangan rappeumasairaus, jossa selkänikamien rajoille muodostuu luupiikkejä ja/tai -siltoja. Spondyloosia kehittyy usein normaalistikin ikääntymisen myötä.
Silloittumat ovat yleisimpiä rintarangan loppuosassa ja lannerangan sekä ristiselän alueella, joten rinta- ja lannerangasta otetut sivukuvat ovat riittäviä kartoituskuvaamisessa. Spondyloosin suositeltava kuvausikä boksereilla on 2 vuotta, jolloin ikääntymismuutoksia ei vielä ole, mutta perinnölliset muutokset ovat ehtineet muodostua. Vanhalle koiralle sallitaan hieman enemmän muutoksia kuin saman lausunnon saavalle nuorelle koiralle, mutta eri-ikäisten koirien lausuntoja on vaikea verrata suoraan, koska ikääntymismuutosten osuutta on hankalaa arvioida. Kuitenkin kannattaa muistaa, että spondyloosi on etenevä sairaus, joten puhdas selkä tai vain lievät muutokset vanhemmalla koiralla on jalostuksellisesti erittäin merkittävä löydös.
Spondyloosia pidettiin pitkään koiralle merkityksettömänä oireettomana ikääntymismuutoksena. On kuitenkin havaittu, että selkärankaan muodostuneet luupiikit ja silloittumat voivat aiheuttaa koiralle vaihtelevanasteisia oireita kuten jäykkyyttä, ontumista, epämääräisiä selkäkipuja ja hyppäämishaluttomuutta. Kehittymässä olevat luupiikit voivat murtua tai hangata toisiaan aiheuttaen tulehduskipua alueella – toisinaan paikalliset oireet helpottavat kun luutuminen etenee täydeksi sillaksi. Ventraalinen eli nikamien alapuolelle muodostuva siltamuodostus jäykistää selkää rasittaen viereisiä nikamavälejä. Harvinaisempi lateraalinen eli nikamien sivuille muodostuva spondyloosi voi painaa hermojuuria ja aiheuttaa koiralle rajujakin oireita, kuten virtsan ja ulosteen pidätyskyvyttömyyttä tai halvausoireita. Tällaisen tilanteen diagnosointi vaatii useimmiten röntgenkuvauksen lisäksi tietokonetomografia (CT) tai magneetti (MRI) tutkimuksen. Spondyloosia sairastavien koirien oireilu vaihtelee voimakkaasti yksilöittäin ja jopa vaikeaa spondyloosia sairastava koira voi olla täysin oireeton, joten kartoituskuvaaminen on jalostuksellisesti tärkeää.
Spondyloosin periytymismekanismia ei tarkkaan tiedetä, joten voidaan noudattaa yleistä vastaavanlaisten sairauksien jalostuksesta annettua suositusta: käytettäessä spondyloosia sairastavaa koiraa pyritään etsimään sille partneri, joka on spondyloosivapaa (SP0) tai jolla on vain lieviä muutoksia. Nuoren, keskivaikeaa (SP3) spondyloosia sairastavan koiran jalostuskäyttöä tulee harkita tarkkaan ja vaikeaa (SP4) spondyloosia sairastavat yksilöt tulisi sulkea pois jalostuksesta. Sukua tulee katsoa laajemminkin eli myös vanhempien ja pentuesisarusten lausunnot kannattaa huomioida koiran perimän ja ilmiasun vaikutuksen arvioimiseksi.
On tärkeää muistaa, että selkänikamissa voi olla paljon muitakin sairauksia kuin spondyloosi, joten spondyloosipuhdas (SP0) selkä ei aina ole sama kuin terve selkä. Välimuotoiset nikamat erityisesti lannerangan lopun ja ristiselän välissä (L7–S) ovat melko yleisiä ja altistavat ristiselän kivuille tai toimintahäiriöille usein jopa enemmän kuin spondyloosi.
Arvostelussa käytettävä asteikko (01.06.2013 alkaen):
- SP0, puhdas, ei muutoksia
- SP1, lievä, todetaan < 3 mm piikkejä korkeintaan 4 nikamavälissä tai > 3 mm piikkejä korkeintaan 3 nikamavälissä tai saareke korkeintaan 2 nikamavälissä.
- SP2, selkeä, todetaan silloittuma (täysi tai vajaa) korkeintaan 2 nikamavälissä ja/tai suuria saarekkeita korkeintaan 2 nikamavälissä.
- SP3, keskivaikea, todetaan silloittumia (täysiä tai vajaita) ja/tai suuria saarekkeita 3–7 nikamavälissä.
- SP4, vaikea, edellisiä vakavammat muutokset
Lausunnossa otetaan huomioon kaikki rintanikamat (1–13) sekä lannenikamat (1–7) ja ristiluu.
Tätä asteikkoa noudatetaan koiran 5 ikävuoteen saakka. Tämän jälkeen arvostelussa otetaan huomioon koiran ikä siten, että 5–7 vuotiaalla koiralla jätetään huomioimatta yksi silloittuma ja 8- vuotiaalla tai vanhemmalla koiralla jätetään huomioimatta kaksi silloittumaa. Kuitenkin jos vanhallakin koiralla on silloittumaa, ei se voi saada SP0 lausuntoa.
Kennelliiton jalostustietokannan mukaan vuosien 2015 - 2021 välillä kaikista syntyneistä australianpaimenkoirista (2485 koiraa) on spondyloosin osalta tutkittu 495 koiraa (20%). Kaikista tutkituista koirista SP0 tuloksen on saanut 96% koirista, SP1 tuloksen 2% koirista, SP2 tuloksen 2% koirista ja SP3 sekä SP4 tulos on 0% koirista.
Välimuotoinen lanne-ristinikama (LTV)
Välimuotoinen lanne-ristinikama (lumbosacral transitional vertebra, LTV) on yleinen synnynnäinen ja perinnöllinen nikamaepämuodostuma, jonka periytymismekanismia ei tunneta. LTV:llä tarkoitetaan nikamaa, jossa on sekä lanne- että ristinikaman piirteitä. Välimuotoinen nikama voi olla viimeinen lannenikama (L7), jolloin puhutaan sakralisaatiosta tai ensimmäinen ristiluun nikama (S1), jolloin puhutaan lumbalisaatiosta. Muutos voi olla symmetrinen eli samanlainen oikealla ja vasemmalla puolella tai epäsymmetrinen, jolloin selällään otetussa röntgenkuvassa nähdään puoliero. Diagnoosi tehdään usein lonkkakuvasta, josta voidaan nähdä koiran ristiluu ja lanneristiluuliitos yhdestä suunnasta (”ylhäältäpäin”). Joillain koirilla lannenikamien lukumäärä on poikkeava, normaalin 7 nikaman sijaan näillä koirilla on 8 tai 6 lannenikamaa. Tämä on yksi LTV:n muoto ja se voidaan nähdä sivusuunnasta otetusta röntgenkuvasta (koira on kuvattaessa kyljellään), jossa ristiluun lisäksi näkyy koko lanneranka.
LTV:tä esiintyy useilla koiraroduilla. LTV altistaa lanne-ristiluuliitosalueen varhaiselle rappeutumiselle, minkä seurauksia voivat olla takaselän kivut ja pahimmassa tapauksessa takajalkojen halvausoireet. Hoitona käytetään lepoa ja kipulääkkeitä ja vakavimmissa tapauksissa leikkaushoitoa. Kotikoirina sairastuneet koirat pärjäävät usein melko hyvin, mutta ennuste paluusta harrastus- tai työkoiraksi on epävarma.
LTV:stä voi saada lausunnon 12 kuukautta (1v) täyttänyt koira.
Arvostelussa käytetty asteikko:
- LTV0 - Ei muutoksia
- LTV1 - Jakautunut ristiluun keskiharjanne (S1-S2)
- LTV2 - Symmetrinen välimuotoinen lanne-ristinikama
- LTV3 - Epäsymmetrinen lanne-ristinikama
- LTV4 - 6 tai 8 lannenikamaa
LTV-muutosten yleisyydestä eri roduissa ei juurikaan ole vielä tietoa. Kennelliiton jalostustieteellinen toimikunta suosittelee jättämään oireilevat koirat pois jalostuksesta. Kaikkia oireettomia koiria voi käyttää, mutta LTV1–LTV4 -tuloksen saaneet koirat suositellaan yhdistämään vain LTV0-koirien kanssa. Tällaisten yhdistelmien jälkeläisiä suositellaan kuvattavaksi, jotta LTV muutosten periytymisestä ja merkityksestä saadaan lisää tietoa.
Selkärangan nikamien epämuodostumat (vertebral anomaly, VA)
Selkärangan nikamien epämuodostumat (vertebral anomaly, VA) ja siitä johtuva koko selkärangan epämuotoisuus liittyvät eräillä koiraroduilla (bostoninterrieri, englanninbulldoggi ja ranskanbulldoggi) esiintyvään ”korkkiruuvihäntään”. Näillä koirilla yleisimpiä nikaman kehityshäiriöitä ovat erimuotoiset puolinikamat (hemivertebra) ja perhosnikamat (nikama, joka selällään otetussa kuvassa muistuttaa muodoltaan perhosta). Spina bifida (selkärankahalkio) on tila, jossa nikaman katto ei ole sikiönkehityksen aikana sulkeutunut ja selkäydin tai sen kalvot ovat ilman nikaman luista suojaa. Myös häntä ja ristiluu ovat näillä roduilla muodostuneet epämuodostuneista nikamista, minkä takia häntä on epämuodostunut, hyvin lyhyt ja jäykkä. Kipuja tai neurologisia ongelmia esiintyy, jos epämuodostuneet nikamat painavat selkäydintä. Tällainen selkä on myös normaalia alttiimpi tapaturmille. Hännän epämuodostumat voivat aiheuttaa virheasennon, joka voi johtaa ulostamisvaikeuksiin tai ihovaurioihin. On todennäköistä, että kaikilla tämän tyyppisillä koirilla esiintyy epämuodostuneita nikamia, mutta niiden määrä ja muoto vaihtelevat eri yksilöillä.
Nikamien epämuodostumista voi saada lausunnon 12 kuukautta (1v) täyttänyt koira.
Arvostelussa käytetty asteikko:
- VA0 - normaali, ei muutoksia
- VA1 - lievä, 1-2 epämuodostunutta nikamaa
- VA2 - selkeä, 3-4 epämuodostunutta nikamaa
- VA3 - keskivaikea, 5-9 epämuodostunutta nikamaa
- VA4 - vaikea, ≥10 epämuodostunutta nikamaa
Olkanivelen Osteokondroosi (OC) ja Osteocondrosis Dissecans (OCD)
Osteokondroosi (OC) on kasvuhäiriö, jossa ruston alainen luutuminen epäonnistuu, ja tämä aiheuttaa kyseiseen kohtaan rustovaurion. Joskus epäonnistunut luutuminen johtaa luukystan muodostumiseen (koiralla harvinaisempaa) ja tulehdusreaktioon nivelessä. Osteocondrosis dissecans (OCD) on tila, jossa irronnut rustopala havaitaan esimerkiksi röntgenkuvasta tai tähystyksessä. Osteokondroosi on koirilla yleisintä olkanivelessä, mutta se voi esiintyä melkein missä nivelessä tahansa, kuten kinner-, polvi- ja kyynärnivelessä, ja lisäksi selkänikamassa. Olkanivelen osteokondroosimuutos sijaitsee olkaluunpään takaosassa.
Koiralla voi olla osteokondroosimuutoksia yhdessä tai useammassa nivelessä, mutta kaikki muutokset eivät aiheuta koiralle oireita. Osteokondroosi voi esiintyä myös yhtä aikaa kyynär- ja lonkkanivelen kasvuhäiriön kanssa.
Osteokondroosin oireena on yleensä epämääräinen ontuma 3 – 9 kuukauden iässä, tai ainakin ennen vuoden ikää. Välillä ontumaa voi olla vaikea huomata, etenkin jos se on lievä tai molemmissa jaloissa. Jotkut koirat alkavat oireilla vasta aikuisiässä. Lievä olkanivelen osteokondroosi on usein oireeton. Röntgenkuvissa osteokondroosi näkyy röntgenharvana kuoppana tai tasaantumana, jonka alla luun tiiviys on yleensä paikalisesti lisääntynyt.
Nuorena 4-5kk iässä alkaneet oireet ja vakavat muutokset oireiden alkaessa ja koiran suuri koko huonontavat ennustetta. Varhainen havaitseminen ja hoito antaa yleensä paremman ennusteen ja hidastaa nivelrikon kehittymistä. Pahimmassa tapauksessa kehittyy vakava nivelrikko ja/tai hauisjänteen tulehdus.
Olkanivelen osteokondroosin hoito suunnitellaan yksilöllisesti. Hoitosuunnitelmaan vaikuttavat mm. koiran koko, oireiden vakavuus ja oireiden alkamisikä. Oireettomille tai lieväoireisille kevytrakenteisille koirille voi sopia konservatiivinen hoito – painonhallinta ja rajoitettu liikunta ja lääkkeellinen hoito, kun taas varsinkin raskasrakenteisemmille koirille kirurginen hoito on erittäin suositeltavaa. Vanhemmilla koirille nivelrikkoa hoidetaan konservatiivisesti.
Luussa oleva osteokondroosimuutos voi parantua, pysyä ennallaan tai johtaa rustopalan irtoamiseen (OCD). Parantuneet tai ennallaan pysyneet osteokondroosimuutokset voivat johtaa lieviin nivelrikkomuutoksiin, kun taas OCD johtaa usein selviin nivelrikkomuutoksiin. Nivelen sisällä oleva irronnut rustopala ja/tai nivelnesteen kontakti luun pintaan aiheuttaa yleensä steriilin tulehdusreaktion (lämmin, turvonnut, kipeä nivel). Sekä OC että OCD ovat saman sairauden eri ilmenemismuotoja.
Osteokondroosi on monigeeninen perinnöllinen sairaus, jonka puhkeamiseen vaikuttaa geenien lisäksi monia tekijöitä (nopea kasvu, liiallinen ruokinta ja ylipaino, fyysinen trauma, verenkiertohäiriö ja hormonaaliset tekijät). Ruokinnalla ja pennun mahdollisella ylipainolla on merkitystä kliinisen sairauden kehittymisessä. Osteokondroosille on esitetty periytymisasteita välillä 0,25-0,40, joten systemaattisilla jalostusvalinnoilla voidaan vähentää sen esiintymistä rodussa. Koiraa, jolla on todettu osteokondroosi missä nivelessä tahansa, ei tule käyttää jalostukseen. On myös muistettava, että oireeton koira voi periyttää osteokondroosia aiheuttavia geenejä jälkeläisilleen, joten koko suku on otettava huomioon jalostusyhdistelmiä suunniteltaessa.
Arvostelussa käytetty asteikko:
- OC terve (ei todettu osteokondroosimuutoksia): Olkaluun pään takareuna on muodoltaan pyöreä ja pinnaltaan tasainen.
- OC-sairas (todettu osteokondroosimuutoksia): Olkaluun pään takapinnassa näkyy tasaantuma tai röntgenharva alue.
- OC tulkinnanvarainen: Hyvin lievät tai epätyypilliset muutokset.
SILMÄSAIRAUDET
Pentueet tulisi silmäpeilata ennen luovutusikää, viimeistään 8 viikon iässä. Tämän jälkeen jalostukseen käytettävät koirat tulisi peilata vuosittain. Jalostuskoirien lisäksi jalostukseen käyttämättömiä koiria suositellaan peilattavaksi myös aikuisiässä arvokkaan tiedon saamiseksi esimerkiksi 3,5- ja 7-vuoden iässä. Silmät tulisi tutkia myös ennen laajennustippojen laittoa. Australianpaimenkoirien PEVISA –ohjelmassa pentueen rekisteröinnin on edellytyksenä on, että pentueen vanhemmilla on alle 12 kk (1v) ennen astutusta tehty virallinen silmätarkastus, jossa on todettu että koiralla ei ole todettu iris hypoplasiaa aste 2 (coloboma), HC:ta, PRA:ta, CEA:ta sekä RD:tä.
Iris Hypoplasia (Iris Coloboma)
Iris Hypoplasia (Iris Coloboma) on synnynnäinen kehityshäiriö, jossa iris eli värikalvo kehittyy sikiökaudella puutteellisesti. Kehityshäiriö voi olla asteeltaan lievä (Iris Hypoplasia) jolloin tyypillisesti mustuaisen reunassa iris on normaalia ohuempaa tai se voi olla asteeltaan vakava (Iris Coloboma) jolloin iriksessä on selvä reikä / puutosalue ja pupillin muoto on epäsymmetrinen eikä pupilli supistu symmetrisesti. Kehityshäiriöön voi liittyä myös silmän muiden osien kehityshäiriöitä. Lieväasteisen irishypoplasia-diagnoosin saanutta koiraa voi perustellusta syystä käyttää jalostukseen terveen parituskumppanin kanssa. Vakava-asteisen irishypoplasia-diagnoosin saanutta koiraa ei pidä käyttää jalostukseen.
Iris hypoplasian periytymismekanismia ei tunneta. Australianpaimenkoirilla sairautta todetaan enemmän merle- kuin muunvärisillä koirilla.
Perinnöllinen harmaakaihi (HC, Hereditary Cataract)
Perinnöllinen harmaakaihi eli hereditäärinen katarakta (Hereditary Cataract, HC) samentaa silmän linssin osittain tai kokonaan. Tunnettujen muotojen periytymismekanismi on yleensä autosomaalinen resessiivinen, mutta useimpien muotojen periytymismallia ei tiedetä. Sairauden alkamisikä vaihtelee suuresti. Perinnöllinen kaihi on yleensä molemminpuolinen ja johtaa sokeuteen, jos linssien samentuminen on täydellinen. Jos kaihisamentuma jää hyvin pieneksi, sillä ei ole vaikutusta koiran näkökykyyn. Katarakta eli kaihi voi olla perinnöllinen tai ei perinnöllinen, synnynnäinen tai hankittu. Syntymän ja 8 viikon iän välillä todetut kataraktat ovat synnynnäisiä. Esimerkkinä hankitusta katraktasta voidaan mainita sokeritautiin liittyvä, hyvin nopeasti täydelliseksi kaihiksi kehittyvä katarakta. Muita esimerkkejä hankitusta kaihista ovat esimerkiksi vanhuuden kaihi ja PRA:han (Progressiivinen Retina Atrofia eli etenevä verkkokalvon surkastuma) liittyvä toissijainen kaihi. Ns. nukleaariskleroosi eli linssin kovettuminen vanhalla koiralla ei ole varsinainen kaihimuutos, vaan normaaliin ikääntymiseen liittyvä muutos, jossa linssin ydin muuttuu ’opaalinharmaaksi’. Näkökykyyn se ei vaikuta. Perinnöllinen kaihi voidaan todeta perinnöllisten silmäsairauksien varalta tehtävässä silmätutkimuksessa. Erityisen tärkeää kaihin toteamisessa on viralliseen silmätutkimukseen kuuluva biomikroskooppitutkimus. Kaihi voidaan poistaa leikkauksella fakoemulsifikaatiomentelmällä. Paras leikkaustulos saadaan, kun leikkaus tehdään ennen kuin kaihimuutos on täydellinen. Hoidon edellytyksenä on se, että silmänpohja on terve. Perinnöllinen katarakta voi esiintyä yhdessä PRA:n kanssa, yleensä PRA:han liittyy kuitenkin ns. toissijainen kaihi.
Yleisin australianpaimenkoirilla tunnettu kaihimuoto alkaa keskeltä linssin takaa (post polaarinen). Sairauden seurannasta tekee erittäin vaikean se, että sairaus voi esiintyä jo 1-vuotiaalla tai ilmetä vasta 7 – 8 -vuotiaalla koiralla. Perinnöllinen kaihi esiintyy kuitenkin yleisimmin 1,5 – 3 - vuotiailla koirilla. Kaikki tämä yhdessä tekee erittäin vaikeaksi kaihin periytyvyysmekanismin löytämisen. Tänä päivänä ei voida varmaksi sanoa kaihin periytymismallia.
Mikäli koiralla todetaan perinnöllinen kaihi, ei sitä tule käyttää jalostukseen. Koiran vanhempien, pentuesisarusten ja jälkeläisten omistajia tulee informoida sairauden puhkeamisesta. Näitä koiria voi käyttää jalostukseen tarkalla jalostusvalinnalla, tehtävissä yhdistelmissä ei suositella sukusiitosta, eikä puolison suvussa tule olla tiedossa olevaa kaihitaustaa. Jos kaihijälkeläisiä syntyy lisää, tulee tällaisen jälkeläisen jättänyt koira sulkea pois jalostuksesta.
Australianpaimenkoirilla esiintyvyydeltään yleisimmän perinnöllisen kaihin aiheuttama geenivirhe on paikannettu. Kyseessä on sama geenivirhe, joka ihmisellä on aikaisemmin tunnistettu HSF4- geenistä. Geenivirhe periytyy vallitsevasti eli dominantisti. Tämä tarkoittaa, että sairastumiseen voi riittää, kun toinen koiran kahdesta HSF4-geenin kopiosta on viallinen. HC -koirien molempien vanhempien ei siis tarvitse kantaa geenivirhettä. Kyseessä on sairaudelle altistava geenivirhe eikä taudin penetranssi ole täydellinen. Australianpaimenkoirilla esiintyvän HSF4-kaihimuodon tunnistava geenitesti on saatavilla. Jalostukseen käytettävät koirat suositellaan geenitestattaviksi HSF4-geenin suhteen. Jalostukseen tulisi käyttää koiria, joilla ei ole geenivirhettä.
PRA, etenevä verkkokalvon surkastuma (Progressiivinen Retina Atrofia)
PRA eli etenevä verkkokalvon surkastuma (Progressiivinen Retina Atrofia) tuhoaa silmän valoa aistivia soluja. Kyseessä on ryhmä sairauksia, jotka ovat eri geenien aiheuttamia. PRA:ta on montaa tyyppiä, eri rotujen PRA:t ovat erilaisia ja jopa samassa rodussa voi olla useita eri muotoja. PRA on löydetty yli 100 rodulla ja näistä ainakin 22:lla mutaatio on voitu paikallistaa. Yleisin periytymismekanismi on autosomaalinen resessiivinen. Kliinisten oireiden ilmenemisikä ja eteneminen vaihtelevat liittyen PRA-muodon syntymekanismiin. Hyvin nuorella koiralla esiintyvä PRA:n muoto liittyy vääränlaiseen näköhermosolujen kehitykseen. Myöhemmällä iällä alkavassa PRA:ssa sen sijaan näköhermosolut kehittyvät normaalisti, mutta alkavat rappeutua. Useimmissa PRA:n muodoissa koira muuttuu ensin hämärässä epävarmaksi ja pelokkaaksi. Tämä johtuu hämäränäössä tärkeiden verkkokalvon sauvasolujen surkastumisesta. Myöhemmin koira sokeutuu kokonaan verkkokalvon tappisolujen surkastuessa. Silmäterä on laaja ja silmänpohjan lisääntynyt heijaste näkyy erityisen selvästi valon kohdistuessa laajentuneeseen mustuaiseen. PRA:han ei ole hoitoa, mutta tutussa ympäristössä sokeakin koira voi pärjätä erittäin hyvin. Kokeellisesti koirille on käytetty geeniterapiaa näköhermosolujen perinnöllisessä sairaudessa, jossa periyttävä geeni on tunnettu. Diagnoosi tehdään yleensä silmänpohjan oftalmoskooppisessa tutkimuksessa. Verkkokalvon sähköisessä tutkimuksessa (ERG) voidaan havaita muutoksia näköhermosoluissa jo ennen oftalmoskooppisessa tutkimuksessa nähtäviä selviä verkkokalvon rappeutumamuutoksia.
PRAn aiheuttava geenimuutos on paikannettu, ja sen toteamiseksi on australianpaimenkoirille kaupallisesti saatavilla geenitesti. Geenimuutos on resessiivinen ja sairauden puhkeaminen edellyttää, että koira saa muutoksen molemmilta vanhemmiltaan. Geenitestiä suositellaan niille koirille ennen jalostuskäyttöä, joiden vanhemmilla tai lähisukulaisilla on todettu PRA. Jalostukseen tulee käyttää PRA:n suhteen normaaleja tai geenitestattuja kantajia. Jos käytetään PRA-kantajaa, tulee se yhdistää geenitestatusti normaalin koiran kanssa. Tällöin yhdistelmän pennut tulee geenitestata ennen jatkojalostusta.
RD (Retinal Dysplasia, verkkokalvon kehityshäiriö)
RD (retinan dysplasia eli verkkokalvon synnynnäinen kehityshäiriö) jaetaan kolmeen muotoon, multifokaaliin (MRD), geografiseen (GRD) ja totaaliseen (TRD). MRD:ssa verkkokalvolla näkyy yksittäisiä poimuja, jotka syntyvät verkkokalvon paikallisen virhekehityksen seurauksena. Poimujen määrä voi vaihdella. MRD ei vaikuta näkökykyyn. GRD:ssa verkkokalvo on väärin kehittynyt laajemmalla alueella, mikä voi vaikuttaa koiran näkökykyyn ja TRD:ssa verkkokalvo on kokonaan irtautunut, mikä aiheuttaa silmän täydellisen sokeuden. MRD-muutokset eivät pahene iän myötä, vaan saattavat pikemminkin osittain hävitä näkyvistä vanhemmiten. GRD:aan saattaa iän myötä liittyä paikallista verkkokalvon rappeumaa muutoksen alueella. Useilla roduilla RD:n on todettu periytyvän väistyvästi. Eri RD-muotojen välistä geneettistä yhteyttä ei tunneta.
CEA (Collie Eye Anomaly, Choroidal Hypoplasia)
Collie eye anomaly (CEA) on ryhmä perinnöllisiä, synnynnäisiä, etupäässä silmänpohjan suonikalvon (koroidea) ja kovakalvon (sklera) vajaakehityksestä tai kehityshäiriöstä johtuvia muutoksia. Muutokset nähdään silmänpohjan oftalmoskooppisessa tutkimuksessa verkkokalvolla ja näköhermon päässä. Tämä syndrooma esiintyy pääasiassa collien sukuisilla koirilla. CH tai CRD on silmänpohjan suonikalvon synnynnäinen vajaakehitys (osa CEA sairaussyndroomaa), joka saattaa peittyä pigmentillä yli 10 viikkoisilla sairailla pennuilla. Siksi on erityisen tärkeää, että collien ja collien sukuisten rotujen pennut tutkitaan ensimmäisen kerran jo alle 10 viikkoisena ennen pentujen luovutusta. Lievä CH/CRD ei olennaisesti heikennä silmien näkökykyä. CH/CRD- muutokset eivät etene. Näköhermon pään coloboma aiheutuu synnynnäisestä, puutteellisesta, sikiöaikaisen näköhalkion sulkeutumisesta. Coloboma on myös osa CEA sairaussyndroomaa. Suuri näköhermonpään coloboma heikentää selvästi silmän näkökykyä. Lisäksi suuri coloboma saattaa aiheuttaa verkkokalvon irtauman, joka sokeuttaa silmän. CEA:n on epäilty periytyvän polygeenisesti tai autosomaali resessiivisesti. CEA-muutoksiin ei ole hoitoa.
Collieroduille on (mukaan lukien australianpaimenkoirat) kehitetty geenitesti CEA:lle. Tämä geenitesti yhdistettynä siihen, että on pyritty käyttämään vain lievempää muotoa sairastavia koiria jalostukseen, on vähentänyt huomattavasti vakavampien muotojen esiintymistä populaatiossa. Tämän geenimutaation suhteen testi on luotettava, mutta se ei sulje pois mahdollisuutta, että yksilössä esiintyy joku toinen CEA:n aiheuttava mutaatio.
Muita australianpaimenkoirilla tavattuja perinnöllisiä silmäsairauksia
PHTVL/PHPV (persistent hyperplastic tunica vasculosa lentis/persistent hyperplastic primary vitreous) on kirjainlyhenne sairauksista, joissa linssin ja silmänpohjan välinen sikiöaikainen verisuoniverkosto ei surkastu normaalisti syntymän jälkeen. Löydös jaetaan vakavuudeltaan kuuteen asteeseen, joista aste 6 tarkoittaa sitä, että silmä on sokea. Lievimmässä asteessa (1) näkyy linssin takapinnalla ainoastaan pieniä pigmenttipisteitä, jotka eivät vaikuta näkökykyyn eivätkä muutokset pahene iän myötä. Vakavammissa asteissa muutokset voivat aiheuttaa linssin lisääntyvää samentumista. Dobermannilla autosomaali dominantti periytyvyys, jossa epätäydellinen penetraatio.
PPM (persistent pupillary membranes) ovat synnynnäisiä sikiöaikaisten verisuonten ja kalvojen jäänteitä iiriksessä eli värikalvossa. Vakavimmat asteet, joissa jäänteet kiinnittyvät linssin etupinnalle ja/tai sarveiskalvon sisäpinnalle, voivat vaikuttaa näkökykyyn. Epäillään perinnölliseksi, synnynnäiseksi muutokseksi joillakin roduilla.
Distichiasis/ektooppinen cilia (Kennelliitto tallensi aiemmin yhteisellä nimikkeellä cilia aberranta) ylimääräiset ripset, jotka tulevat ulos joko normaalin ripsirivin sisäpuolelta luomen reunasta (distichiasis) tai luomen sisäpinnalta (ektooppinen cilia). Caruncular trichiasis tarkoittaa silmän sisänurkan ihon karvoja, jotka kääntyvät sarveiskalvon sisänurkan päälle ärsyttäen silmää. Luomen reunasta kasvavat ripset voivat kaartua ulospäin normaalien ripsien tavoin tai ne kääntyvät sisäänpäin kohti sarveiskalvoa. Ripset voivat olla pehmeitä tai kovia. Etenkin luomen sisäpinnan läpi suoraan sarveiskalvoa vasten kasvava ripsi voi aiheuttaa sarveiskalvon vaurioitumisen. Tämä ilmenee silmän siristelynä ja ylimääräisenä kyynelvuotona. Silmän sarveiskalvon pinnalla ’uivat’ pehmeät distichiasis-ripset eivät yleensä aiheuta oireita. Oireilevilta koirilta ripsiä voidaan poistaa nyppimällä, jolloin ne kasvavat uudestaan tai poistaa ne pysyvästi polttamalla tai leikkauksella. Vaiva on selvästi periytyvä, mutta periytymismekanismi ei ole tiedossa. Luokitellaan nykyään silmätarkastuksissa lieviin, kohtalaisiin ja vakaviin muotoihin.
Entropion eli silmäluomen perinnöllinen sisäänpäinkiertymä. Entropion on tavallisimmin alaluomessa esiintyvä virheasento, jolloin luomi kiertyy sisäänpäin aiheuttaen silmän pinnan ärtymistä luomen karvojen / ihon osuessa silmän pintaan. Tyypillinen oire on silmän kyynelehtiminen roskan tunteen takia. Pahimmillaan kiertymä aiheuttaa silmän sarveiskalvon haavautumista ja siten voimakasta kipua. Oireina ovat tällöin kyynelehtimisen lisäksi silmän punoitus ja siristely. Lievimmillään entropion ei aiheuta näkyviä oireita. Pidempään jatkuva sarveiskalvon ärsytystila johtaa sarveiskalvon nenänpuoleisen kulman pigmentoitumiseen (pigmentary keratitis). Hoitona leikkaushoito. Periytymismekanismia ei tunneta.
Silmän tappisolujen rappeutuminen (Cone Degeneration, CD) on harvinainen autosomaalisesti yhden resessiivisen geenin kautta periytyvä verkkokalvosairaus, joka rappeuttaa verkkokalvon tappisoluja. Sairaan pennun oireet alkavat ilmetä niinkin varhain kuin kahdeksanviikkoisena, jolloin pentu alkaa pelätä päivänvaloa kokien altistuksen kirkkaalle valolle epämiellyttäväksi. Sairaasta koirasta tulee varsin nopeasti 'päiväsokea', joskaan tarkkaa diagnoosia ei taudin alkuvaiheessa pystytä tekemään. Myöhemmin tappisolujen rappeutumisen edetessä voidaan CD todeta elektroretinografialaitteella. CD voidaan todeta DNA testillä. CD sairasta koiraa ei tule käyttää jalostukseen ja kahta CD kantajaa ei tulisi yhdistää keskenään. CD kantaja voidaan yhdistää vain CD vapaaksi testatun koiran kanssa ja näiden jälkeläiset tulisi testata kantajuuden varmistamiseksi. Jalostuksessa tulisi suosia CD vapaita koiria.
CMR, Canine Multifocal Retinopathy eli ”koirien multifokaali verkkokalvon sairaus” on geenimutaatiosta johtuva sairaus, joka voi johtaa verkkokalvon surkastumaan. Verkkokalvo on silmän hermokerros, joka normaalisti sijaitsee silmän takaosassa. Se kerää valonsäteitä, jotka sitten siirtyvät aivoihin joka tulkitaan näkönä. Surkastuma tarkoittaa yksinkertaisesti elimen tai rakenteen haitallista kehitystä. Verkkokalvon surkastuma ilmenee, kun kaksi sen kerroksista eivät yhdisty kunnolla. Verkkokalvon surkastuma on synnynnäistä, ja se voidaan tunnistaa CERF-tutkimuksessa jo 6-8 viikon iässä. Sairaus yleensä kehittyy nuorilla koirilla ennen 4 kk ikää, ja se voi kehittyä hitaasti. Oireet saattavat näyttää parantuvan mutta saattavat tämän jälkeen ilmaantua uudestaan ja taas kadota. Jotkin vammat katoavat jälkiä jättämättä, kun taas jotkut jättävät ryppyyntyneen alueen eli poimun. Jotkut jättävät pysyvän vamman rakkulan muodossa. Useilla koirilla ei esiinny huomattavaa näköongelmaa epänormaaleista verkkokalvoista huolimatta, ja suurimmassa osassa tapauksista CMR ei etene merkittävästi ajan kuluessa.
Verkkokalvon poimuja on raprtoitu jonkunverran australianpaimenkoirilla ja CMR saattaakin olla rodulla oletettua yleisempi sairaus. Usein australianpaimenkoirilla todetut viat ovat kuitenkin pieniä eivätkä vaikuta merkittävästi koiran näkökykyyn. American College of Veterinary Ophthalmologists luokittelee koirat, joilla on pieniä CMR-virheitä "kasvattajavaihtoehdoiksi": Ne läpäisevät silmätutkimuksen, ja kasvattaja päättää käyttääkö niitä jalostukseen vai ei.
CMR on ressessiivinen ja taudille on olemassa DNA-testi. Sairastuneiden koirien sukulaiset tulisi testata niiden kantajuuden selvittämiseksi. CMR sairastuneita koiria, joilla on pieniä vikoja, ei tarvitse poistaa jalostusohjelmasta, mutta ne tulee yhdistää vain CMR vapaaksi tutkitun koiran kanssa ja näiden jälkeläiset tulisi testata sairauden varmistamiseksi. Kahta CMR kantajaa ei tule risteyttää keskenään. Mutaation olemassaoloa tulee käsitellä virheenä ja pyrkiä eroon siitä, jalostuksessa tulisikin suosia aina CMR vapaita koiria.
NEUROLOGISET SAIRAUDET
Epilepsia
Epilepsia on yksi yleisimmistä koirilla esiintyvistä neurologisista eli hermostollisista sairauksista. Epilepsian esiintyvyys kaikilla koirilla erottelematta eri rotuja on arvioitu vaihtelevan välillä 0,5-5%. Primääriselle epilepsialle on tyypillistä, että oireilu puhkeaa ensimmäistä kertaa 6 kk ja 5 ikävuoden välissä. Pienellä osalla koirista primäärisen epilepsian oireilu voi kuitenkin alkaa ennen 6 kk ikää tai 5 ikävuoden jälkeen. Australianpaimenkoirilla on todettu, että epilepsia on keskimääräsitä vakava-asteisempaa ja vastaa huonommin hoitoon, kuin useiden muiden rotujen epilepsia.
Epilepsiakohtaus johtuu epänormaalista aivohermojen sähköisestä toiminnasta. Klassinen epilepsiakohtaus on tyypiltään ns. primäärinen yleistynyt kohtaus (primary generalized seizure). Yleistyneelle kohtaukselle on tyypillistä että koira kaatuu kyljelleen, menettää tajuntansa ja koiralla on hallitsemattomia lihaskouristuksia. Koira voi kuolata, äännellä, ulostaa tai virtsata kohtauksen aikana. Fokaalisessa eli paikallisessa epilepsiakohtauksessa epileptinen toiminta aivoissa paikallistuu pienelle alueelle. Fokaalisia epilepsiakohtauksia on aikaisemmin kutsuttu myös partiaalisiksi eli osittaisiksi kohtauksiksi. Fokaalinen epilepsiakohtaus voi olla yksittäisen raajan kouristelua, yksittäisten naaman lihasten kouristelua tai kuolaamista. Vaikeammin tunnistettavia fokaalisia epilepsiakohtauksia koirilla ovat aistihavaintojen ja tunnetilojen alueen kohtaukset: koira voi jahdata olemattomia kärpäsiä tai sen tunnetilassa tulee hallitsematon muutos esim. voimakas pelko tai raivo.
On tärkeää selvittää epilepsiakohtauksien taustasyy, mikäli koiralla esiintyy kaksi tai useampi epileptinen kohtaus. Primäärisessä eli idiopaattisessa epilepsiassa kohtauksille ei ole rakenteellista tai aineenvaihdunnallista taustasyytä, joka voitaisiin todeta potilaalle tehtävissä kliinisissä tutkimuksissa tai kuoleman jälkeen patologisessa tutkimuksessa. Primäärisen eli idiopaattisen epilepsian taustasyyksi on australianpaimenkoirilla todettu perinnöllinen sairaus. Tällä hetkellä ei täysin tiedetä miten epilepsia periytyy koirilla. On todennäköistä, että epilepsian periytymiseen liittyy useita geenejä ja periytyminen voi olla erilaista eri koiraroduilla.
Epilepsiakohtauksen voi aiheuttaa primäärisen l. perinnöllisen epilepsian lisäksi myös muut aivojen tai aineenvaihdunnan sairaudet. Primäärinen epilepsia todetaan tutkimalla ja sulkemalla pois muut sairaudet jotka voivat aiheuttaa sekundäärisiä tai reaktiivisia kohtauksia. Ennen kuin epilepsian toteamiseksi on saatu kehitettyä geenitestejä, ei ole olemassa spesifistä testiä, jolla primäärinen epilepsia voitaisiin todeta. Idiopaattisen epilepsian diagnosoimiseksi koiralle tehdään huolellinen yleistutkimus ja neurologinen tutkimus, kattavat verinäytetutkimukset, aivo-selkäydinnesteen tutkimus sekä aivojen magneettikuvaus (MRI) tai tietokonetomografiakuvaus (CT). Aivosähkökäyrän (EEG eli electroencephalogram) mittausta käytetään usein epilepsiadiagnostiikan tukena.
Primääristä epilepsiaa ei voida parantaa. Epilepsialääkityksen tavoite on vähentää kohtausten esiintymistiheyttä ja lieventää kohtausten vakavuutta siedettävälle tasolle. Erityisesti tavoitteena on välttää kohtausryppäiden ja status epileptikuksen syntymistä. Epilepsialääkityksellä voidaan onnistuneesti hoitaa noin 50-70% primääristä epilepsiaa sairastavista koirista.
Koska primäärinen epilepsia on osoitettu perinnölliseksi usealla rodulla, ei primääristä epilepsiaa sairastavaa koiraa tule käyttää jalostukseen. Myöskään tällaisen koiran ensimmäisen polven sukulaisia ei tule käyttää jalostukseen (vanhemmat, sisarukset, puolisisarukset). Linja- tai sukusiitosta sellaisten sukujen välillä, joissa esiintyy epilepsiaa, tulee välttää, kuten muissakin perinnöllisissä sairauksissa.
Raivosyndrooma
Raivosyndrooma on hermostollinen häiriö. Sairastunut koira hyökkää varoittamatta ja ilman näkyvää syytä tai varoitusta lähellään olevan ihmisen tai esineen kimppuun. Tapausten arvellaan johtuvan jonkinlaisista kohtauksista. Sairastuneiden koirien aiheuttaman vakavan vaaratilanteen ja hoidon puutteen vuoksi ainoa järkevä menettelytapa on eutanasia. Raivosyndrooman periytymismekanismia ei tunneta mutta syndrooman uskotaan olevan perinnöllinen ominaisuus. Raivosyndrooma-termin kehitti englantilainen eläinkäytösasiantuntija Dr. Roger A. Mugford.
Raivosyndrooman oireissa koiran käytös muuttuu yhtäkkiä aggressiiviseksi ketä tahansa lähellä olevaa kohtaan, ja hetkeä myöhemmin palaa takaisin normaaliksi ja rauhalliseksi. Koira ei ilmeisesti muista tai ymmärrä tapahtunutta, ja saattaa käyttäytyä välittömästi kohtauksen jälkeen ystävällisesti hyökkäämäänsä henkilöä kohtaan. Juuri ennen hyökkäystä koiran silmät saattavat lasittua, minkä seurauksena koira siirtyy varoitustilaan ennen varsinaista hyökkäystä. Sivullisen silmin aggressio voi näyttää vakavammalta kuin onkaan. Monesti kohtauksen voi laukaista tietty, yksittäinen tekijä, kuten ihmisen odottamaton lähestyminen koiran nukkuessa. Tällaisia hyökkäyksiä ei voi ehkäistä etukäteen koulutuksella, sillä koira ei tietoisesti kykene kontrolloimaan niitä. Hyökkäys tapahtuu ilman ilmeistä syytä.
Raivosyndroomaa on kuvailtu epileptiseksi häiriöksi, joka vaikuttaa koiran aivojen emotionaalisiin osiin. On myös todisteita siitä, että ainakin joissain tapauksissa syndrooma on perinnöllinen häiriö. Raivosyndroomalla ei ole yhteyksiä vesikauhuun (rabies), johon syndrooma monesti sekoitetaan.
Raivosyndrooman diagnosointiin vaaditaan tavallisesti neurologiaan tai eläinten käytökseen erikoistunut eläinlääkäri. Moni koiranomistaja ei ole tietoinen syndrooman olemassaolosta, jolloin hän sekoittaa sen johonkin toiseen aggression muotoon tai luulee koiran käytöksen johtuvan koulutukseen liittyvästä ongelmasta. Syndrooma voidaan diagnosoida perusteellisesti EEG:llä eli aivosähkökäyrällä. Diagnosointi voidaan vaihtoehtoisesti suorittaa myös geneettisellä testillä, mutta niiden tulokset ovat huomattavasti epätarkempia.
Epilepsia on yksi yleisimmistä koirilla esiintyvistä neurologisista eli hermostollisista sairauksista. Epilepsian esiintyvyys kaikilla koirilla erottelematta eri rotuja on arvioitu vaihtelevan välillä 0,5-5%. Primääriselle epilepsialle on tyypillistä, että oireilu puhkeaa ensimmäistä kertaa 6 kk ja 5 ikävuoden välissä. Pienellä osalla koirista primäärisen epilepsian oireilu voi kuitenkin alkaa ennen 6 kk ikää tai 5 ikävuoden jälkeen. Australianpaimenkoirilla on todettu, että epilepsia on keskimääräsitä vakava-asteisempaa ja vastaa huonommin hoitoon, kuin useiden muiden rotujen epilepsia.
Epilepsiakohtaus johtuu epänormaalista aivohermojen sähköisestä toiminnasta. Klassinen epilepsiakohtaus on tyypiltään ns. primäärinen yleistynyt kohtaus (primary generalized seizure). Yleistyneelle kohtaukselle on tyypillistä että koira kaatuu kyljelleen, menettää tajuntansa ja koiralla on hallitsemattomia lihaskouristuksia. Koira voi kuolata, äännellä, ulostaa tai virtsata kohtauksen aikana. Fokaalisessa eli paikallisessa epilepsiakohtauksessa epileptinen toiminta aivoissa paikallistuu pienelle alueelle. Fokaalisia epilepsiakohtauksia on aikaisemmin kutsuttu myös partiaalisiksi eli osittaisiksi kohtauksiksi. Fokaalinen epilepsiakohtaus voi olla yksittäisen raajan kouristelua, yksittäisten naaman lihasten kouristelua tai kuolaamista. Vaikeammin tunnistettavia fokaalisia epilepsiakohtauksia koirilla ovat aistihavaintojen ja tunnetilojen alueen kohtaukset: koira voi jahdata olemattomia kärpäsiä tai sen tunnetilassa tulee hallitsematon muutos esim. voimakas pelko tai raivo.
On tärkeää selvittää epilepsiakohtauksien taustasyy, mikäli koiralla esiintyy kaksi tai useampi epileptinen kohtaus. Primäärisessä eli idiopaattisessa epilepsiassa kohtauksille ei ole rakenteellista tai aineenvaihdunnallista taustasyytä, joka voitaisiin todeta potilaalle tehtävissä kliinisissä tutkimuksissa tai kuoleman jälkeen patologisessa tutkimuksessa. Primäärisen eli idiopaattisen epilepsian taustasyyksi on australianpaimenkoirilla todettu perinnöllinen sairaus. Tällä hetkellä ei täysin tiedetä miten epilepsia periytyy koirilla. On todennäköistä, että epilepsian periytymiseen liittyy useita geenejä ja periytyminen voi olla erilaista eri koiraroduilla.
Epilepsiakohtauksen voi aiheuttaa primäärisen l. perinnöllisen epilepsian lisäksi myös muut aivojen tai aineenvaihdunnan sairaudet. Primäärinen epilepsia todetaan tutkimalla ja sulkemalla pois muut sairaudet jotka voivat aiheuttaa sekundäärisiä tai reaktiivisia kohtauksia. Ennen kuin epilepsian toteamiseksi on saatu kehitettyä geenitestejä, ei ole olemassa spesifistä testiä, jolla primäärinen epilepsia voitaisiin todeta. Idiopaattisen epilepsian diagnosoimiseksi koiralle tehdään huolellinen yleistutkimus ja neurologinen tutkimus, kattavat verinäytetutkimukset, aivo-selkäydinnesteen tutkimus sekä aivojen magneettikuvaus (MRI) tai tietokonetomografiakuvaus (CT). Aivosähkökäyrän (EEG eli electroencephalogram) mittausta käytetään usein epilepsiadiagnostiikan tukena.
Primääristä epilepsiaa ei voida parantaa. Epilepsialääkityksen tavoite on vähentää kohtausten esiintymistiheyttä ja lieventää kohtausten vakavuutta siedettävälle tasolle. Erityisesti tavoitteena on välttää kohtausryppäiden ja status epileptikuksen syntymistä. Epilepsialääkityksellä voidaan onnistuneesti hoitaa noin 50-70% primääristä epilepsiaa sairastavista koirista.
Koska primäärinen epilepsia on osoitettu perinnölliseksi usealla rodulla, ei primääristä epilepsiaa sairastavaa koiraa tule käyttää jalostukseen. Myöskään tällaisen koiran ensimmäisen polven sukulaisia ei tule käyttää jalostukseen (vanhemmat, sisarukset, puolisisarukset). Linja- tai sukusiitosta sellaisten sukujen välillä, joissa esiintyy epilepsiaa, tulee välttää, kuten muissakin perinnöllisissä sairauksissa.
Raivosyndrooma
Raivosyndrooma on hermostollinen häiriö. Sairastunut koira hyökkää varoittamatta ja ilman näkyvää syytä tai varoitusta lähellään olevan ihmisen tai esineen kimppuun. Tapausten arvellaan johtuvan jonkinlaisista kohtauksista. Sairastuneiden koirien aiheuttaman vakavan vaaratilanteen ja hoidon puutteen vuoksi ainoa järkevä menettelytapa on eutanasia. Raivosyndrooman periytymismekanismia ei tunneta mutta syndrooman uskotaan olevan perinnöllinen ominaisuus. Raivosyndrooma-termin kehitti englantilainen eläinkäytösasiantuntija Dr. Roger A. Mugford.
Raivosyndrooman oireissa koiran käytös muuttuu yhtäkkiä aggressiiviseksi ketä tahansa lähellä olevaa kohtaan, ja hetkeä myöhemmin palaa takaisin normaaliksi ja rauhalliseksi. Koira ei ilmeisesti muista tai ymmärrä tapahtunutta, ja saattaa käyttäytyä välittömästi kohtauksen jälkeen ystävällisesti hyökkäämäänsä henkilöä kohtaan. Juuri ennen hyökkäystä koiran silmät saattavat lasittua, minkä seurauksena koira siirtyy varoitustilaan ennen varsinaista hyökkäystä. Sivullisen silmin aggressio voi näyttää vakavammalta kuin onkaan. Monesti kohtauksen voi laukaista tietty, yksittäinen tekijä, kuten ihmisen odottamaton lähestyminen koiran nukkuessa. Tällaisia hyökkäyksiä ei voi ehkäistä etukäteen koulutuksella, sillä koira ei tietoisesti kykene kontrolloimaan niitä. Hyökkäys tapahtuu ilman ilmeistä syytä.
Raivosyndroomaa on kuvailtu epileptiseksi häiriöksi, joka vaikuttaa koiran aivojen emotionaalisiin osiin. On myös todisteita siitä, että ainakin joissain tapauksissa syndrooma on perinnöllinen häiriö. Raivosyndroomalla ei ole yhteyksiä vesikauhuun (rabies), johon syndrooma monesti sekoitetaan.
Raivosyndrooman diagnosointiin vaaditaan tavallisesti neurologiaan tai eläinten käytökseen erikoistunut eläinlääkäri. Moni koiranomistaja ei ole tietoinen syndrooman olemassaolosta, jolloin hän sekoittaa sen johonkin toiseen aggression muotoon tai luulee koiran käytöksen johtuvan koulutukseen liittyvästä ongelmasta. Syndrooma voidaan diagnosoida perusteellisesti EEG:llä eli aivosähkökäyrällä. Diagnosointi voidaan vaihtoehtoisesti suorittaa myös geneettisellä testillä, mutta niiden tulokset ovat huomattavasti epätarkempia.
AUTOIMMUUNISAIRAUDET JA ALLERGIAT
Autoimmuunisairaus tarkoittaa sellaista sairautta, jonka aiheuttaja on autoimmuniteetti eli elimistön immuunijärjestelmän hyökkäys elimistön omia soluja vastaan.
Immuunijärjestelmä on elimistön puolustusjärjestelmä, joka tuhoaa elimistöön tunkeutuvia vieraita taudinaiheuttajia, kuten bakteereita ja viruksia. Autoimmuunisairaudessa immuunijärjestelmä poikkeuksellisesti tunnistaa vieraiksi myös elimistön omia kudoksia ja reagoi niitä vastaan kuten ne olisivat haitallisia. Tästä epätarkoituksenmukaisesta tulehdusreaktiosta seuraa kudostuhoa, josta aiheutuu autoimmuunisairauden oireet. Autoimmuunisairauksia on useita hyvin erilaisia, osa yleisiä, osa erittäin harvinaisia. Osa autoimmuunisairauksista on nk. soluvälitteisiä, eli kudostuhoa aiheuttavat soluvälitteisen immuniteetin solut. Soluvälitteiset autoimmuunisairaudet ovat yleensä yhden kohdekudoksen sairauksia: Esim. koiran kilpirauhasen vajaatoiminnassa kilpirauhassolukon tuho johtaa kilpirauhashormonin puutteeseen. Osa autoimmuunisairauksista puolestaan on humoraalisen eli vasta-ainetuotantoon perustuvan immuunijärjestelmän sairauksia: vasta-aineet (autovasta-aineet) kiertävät kaikkialla elimistössä, joten oireita voi tulla useasta eri elimestä. Tyyppiesimerkki autovasta-aineiden aiheuttamasta autoimmuunisairaudesta on SLE (systemic lupus erythematosus), jossa verenkierron autovasta-aineet voivat aiheuttaa tulehdusta esimerkiksi iholle, munuaisiin että sydämeen. Onkin ilmeistä, että autoimmuunisairaudet ovat hyvin monimuotoinen ryhmä sairauksia, joiden taustalla on sekä geneettisiä, eli perinnöllisiä tekijöitä, että ympäristötekijöistä johtuvia syitä.
Autoimmuunisairaudet ovat nartuilla yleisempiä kuin uroksilla. Syytä tähän ei tiedetä, mutta hormonaalisilla tekijöillä arvellaan olevan vaikutusta asiaan. Autoimmuunisairausten syitä ei yleensä tunneta: ei toisin sanoen tiedetä, mikä tai mitkä tekijät saavat immuunijärjestelmän toimimaan virheellisesti. Joissakin tietyissä autoimmuunisairauksissa yhteys akuutin infektion tai rokotuksen ja sairauden välillä on osoitettu. Viimeisimmät tutkimukset osoittavat muun muassa yhteyden säätelijä-T-solujen (tietyn tyyppinen valkosolu) toiminnan puutteellisuuden ja autoimmuunisairauksien välillä. Tietyillä koiraroduilla on todettu geneettisiä muutoksia, jotka altistavat tietyn autoimmuunisairauden synnylle.
Australianpaimenkoirilla tavattuja autoimmuunisairauksia
Vaikka suurin osa autoimmuunisairauksista ei ole kohtalokkaita voivat ne lyhentää koiran ikää tai alentaa koiran elämänlaatua merkittävästi. Autoimmuunisairauden hoito voi tuoda myös omistalle merkittävää taloudellista taakkaa ja kasvattajan tulisikin kiinnittää näihin eritystä huomiota jalostuksessa.
Kilpirauhasen vajaatoiminnan taustalla on tavallisimmin immunologinen kilpirauhasen tulehdusreaktio, lymfosytaarinen tyreoidiitti. Kilpirauhasen vajaatoiminta on autoimmuunisairaus, jolla on geneettistä taustaa. Kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavaa koiraa ei saa käyttää jalostukseen.
Kilpirauhasen vajaatoimintaa poteva koira on tyypillisesti kooltaan keskikokoinen tai suuri ja iältään keski-ikäinen (4-11 -vuotias). Kliiniset oireet kehittyvät, kun noin 75 % kilpirauhaskudoksesta on tuhoutunut, joten sairaus on voinut olla olemassa kuukausia tai vuosia ennen oireiden puhkeamista. Riskirotujen yksilöt voivat sairastua muita nuorempina, mutta vajaatoiminta on harvinainen alle kahden vuoden ikäisillä koirilla.
Kilpirauhashormonia tarvitaan kaikkialla elimistössä aineenvaihdunnan ylläpitämiseen. Siksi vajaatoiminnan oireet ovat moninaiset. Aineenvaihdunnan hidastumiseen liittyvät oireet, kuten uneliaisuus, lihavuus ja liikunnan siedon aleneminen, ovat yleisimmät. Lähes yhtä paljon esiintyy iho-oireita, kuten karvapeitteen ohenemista, kaljuutta ja huonokuntoisuutta sekä ihon tummumista, seborreaa ja pinnallisia ihotulehduksia. Edellä mainittuja harvemmin esiintyy hermostollisia, silmiin, sydämen toimintaan, käyttäytymiseen, lisääntymiseen tai ruuansulatuskanavan toimintaan liittyviä oireita.
Tulehduksellinen suolistosairaus/ärtyneen suolen oireyhtymä (inflammatory bowel disease (IBD), myös chronic inflammatory enteropathy, (CIE)) on nimensä mukaisesti krooninen eli pitkään jatkunut tai toistuva tulehdustila suoliston pintasolukossa eli epiteelikerroksessa. . Terminä koiran IBD:llä voidaan tarkoittaa joukkoa kroonisia tulehduksellisia suolistosairauksia. Termi voi olla hämmentävä, sillä Koiran IBD eroaa laajalti ihmisillä tavattavista IBD-sairauksista, eikä niitä tulisi sekoittaa toisiinsa. Koiran kroonisista suolistovaivoista suuri osa on hoidettavissa ruokavaliolla.
Oirekuva vaihtelee koirasta toiseen, tavallisimpia oireita ovat ripuli, oksentelu, huono ruokahalu, mahan lorina, ilmavaivat ja laihtuminen. Jollain potilaalla voi olla vain yksi oire ja toisella taas useita. Oireilu voi myös vaihdella niin, että esimerkiksi ripuli ilmenee jaksottain ja välillä koira voi olla jopa viikonkin ajan oireeton. Kroonisesta suolistotulehduksesta puhutaan, kun oireilu on kestänyt yli 3 viikkoa tai on toistuvaa. IBD voi oireilla ohut- tai paksusuolessa ja vatsalaukun ärsytykseen liittyviä oireita kuten oksentelua voi esiintyä.
Varsinaista aiheuttajaa oireille ei tunneta, mutta mahdollisina taustasyinä taudin kehittymiselle pidetään immunologisia, geneettisiä ja ympäristöstä johtuvia tekijöitä. Oireita syntyy, kun suolen limakalvolla muodostuu poikkeava tulehdusreaktio suoliston puolustusjärjestelmän reagoidessa ärsykkeisiin kuten suoliston normaaliflooraan (suoliston terve bakteerikanta), sekä väliaikaiseen flooraan (mahdolliset haitalliset bakteerit). Tulehdusreaktio voi syntyä myös ravinnon antigeenejä kohtaan, jolloin puhutaan ruoka-aine yliherkkyydestä.
Paksusuoliperäisessä oireilussa ulostustarve tihentyy ulosteen määrien ollessa pieniä ulostuskertaa kohden. Uloste voi olla vetisiä, jatkuva ulostamisen tarve ja pinnistely tyyppioireina. Ulosteen pinnassa voi olla verta – kirkasta verensekaista vuotoa voi tulla ulostusyritysten yhteydessä liittyen paksusuolen limakalvovaurioon. Uloste voi olla limaista. Laihtuminen ei liity paksusuoliperäiseen ripuliin.
Ohutsuoliperäiseen ripuliin ei yleensä liity voimakkaasti tihentynyt ulostamisen tarve (tenesmus), ulosteet ovat runsaita ulostustiheyden ollessa normaali. Uloste voi olla rasvaista, kellertävää, tervamaista ja sisältää sulamatonta ruokaa. Rervamainen musta uloste (melena) on merkki ohutsuolen verenvuodosta. Ohutsuoliperäinen verenvuoto on tummaa, sillä ruuansulatus on osin sulattanut veren. Laihtuminen ja oksentelu ja imeytymishäiriöt tyypillisiä.
Kroonisista suolistovaivoista kärsivän koiran diagnostiikka perustuu poissulkudiagnosointiin ja hoitokokeiluihin. Hyväkuntoisen pitkittyneistä ruuansulatuskanavan oireista kärsivän lemmikin kohdalla lähdetään ensisijaisesti poissulkemaan yleisimmät syyt oireiluun (sisäloiset ja ruoka-aine allergiat). Idiopaattinen tulehduksellinen suolistosairaus diagnosoidaan suoliston koepaloilla, kun muut syyt kroonisille suolistovaivoille on poissuljettu.
Suurin osa koirien kroonisista suolistotulehduksista saadaan hallintaan ruokavaliolla, jolloin ennuste on erinomainen. Myös antibioottiresponsiivisella suolistotulehduksella on hyvä ennuste. Immunosuppressiivista lääkitystä vaativien ja vakavaoireisten potilaiden ennuste on epävarmempi.
Systeeminen lupus erytematosus (SLE) on vakava koko elimistöön vaikuttava tila, jossa koiran immuunijärjestelmä hyökkää sen omia soluja vastaan. Sairaus vaikuttaa samaan aikaan monissa elimissä. SLE:lle tyypillisimpiä oireita ovat kuume, niveltulehdukset, lihaskivut ja -jäykkyys. Laboratoriolöydöksinä esiintyy proteinuriaa ja trombosytopeniaa. Muita sairauteen yhdistettyjä oireita ovat ihotulehdukset, oksentelu ja lisääntynyt juominen sekä virtsaaminen. Vähemmän vakava muoto, diskoidinen lupus erythematosus, on ihosairaus joka johtaa karvan lähtöön ja kuivaan ärtyneeseen ihoon, useimmiten kaulalla ja päässä. Diskoidinen lupus voi edetä vakavammaksi sairaudeksi, lupus erythematosukseksi, joka koskee koko elimistöä (nukleiinihappojen toimintaa DNA/RNA tai verisolujen muodostumista). Sairastuneet koirat kärsivät monenlaisista oireista. Systeemisen lupuksen yhteyteen voi puhjeta myös muita autoimmuunisairauksia kuten hemolyyttistä anemiaa ja trombosytopeniaa (verihiutaleiden vähyys). Vakavissa tapauksissa sairaus on kohtalokas. Systeeminen lupus voidaan määrittää koepalan avulla, mutta vielä ei ole keksitty menetelmää, jolla saataisiin kantajat ja oireettomat tautia sairastavat yksilöt.
Kilpirauhasen toiminnan mittaamiseen on käytössä useita eri testejä, joista tavallisimmin käytetään T4 ja TSH määrityksiä. Jos tulos on ristiriitainen, uusintatutkimus suoritetaan 4-8 viikon kuluttua tai määritetään vapaa-T4 pitoisuus. Lymfosytäärista tyreoidiittia epäiltäessä voidaan mitata tyreoglobuliinivasta-aineiden määrä (TGA). Negatiivinen tulos ei kuitenkaan sulje pois autoimmuunityypin sairautta. Hoitona käytetään elinikäistä levotyroksiinikorvaushoitoa.
Pemfingus on kattotermi eriasteisille ihomuutoksille. Koirilla esiintyy viittä eri muotoa pemfiguksesta, yleisin on pemfigus foliaceus. Pemfigusryhmän sairauden oireet vaihtelevat pienestä märkäruvesta syviin ihovaurioihin.
Pemfigus-sairauksissa autovasta-aineet tuhoavat ihon epiteelisolujen eli keratinosyyttien välissä olevien desmosomien rakenteita, jolloin keratinosyytit irtoavat toisistaan. Keratinosyyttien irtautumista kutsutaan akantolyysiksi, ja se aiheuttaa rakkuloiden muodostumisen iholle. Eri Pemfigus-sairauksissa autovasta-aineet ottavat erityyppisiä desmosomien osia kohteekseen, jolloin nähdään erilaisia oireita. Esimerkiksi pemfigus vulgaris (harvinainen ja vakava pemfigus-tauti) aiheuttaa rakkuloiden muodostumista erityisesti suun limakalvolle.
Pemfiguksen yleisimmässä muodossa, pemfigus foliaceuksessa, oireina nähdään nopeasti puhkeavia rakkuloita iholla. Vesikellomaiset rakkulat jättävät puhjettuaan iholle kuivunutta eritettä ja rupia, ja usein tauti havaitaan ruven muodostuessa. Edetessään iho-oireet aiheuttavat haavaumia ja kutinaa ja taudin vakavimmissa (yleistyneissä) muodoissa koiran yleiskunto heikkenee, se voi kuumeilla, olla väsynyt ja haluton liikkumaan.
Pemfigus foliaceuksessa iho-oireet alkavat usein symmetrisesti pään alueelta: kuonon selkä, silmien ympärykset ja korvalehdet ovat tyypillisiä iho-oireiden esiintymisalueita. Myöhemmin oireet voivat levitä koko kehoon. Oireita esiintyy usein myös polkuanturoissa, ja joskus oireet voivat rajoittua pelkkiin polkuanturoihin. Syvälle ulottuvat ihotulehdukset eivät ole pemfigus foliaceukselle tyypillisiä, mutta ihon haavautuessa esim. sekundaariset bakteeritulehdukset ovat mahdollisia. Harvinaisessa pemfigus vulgariksessa ihon haavaumat ovat syvimpiä ja sijoittuvat ensisijaisesti suun limakalvoille.
Pemfiguksen diagnoosi varmistetaan ottamalla koepaloja ihosta ja sytologisia näytteitä rakkuloista. Koiran sairaushistoria ja kliinisen tutkimuksen tulokset ovat myös tärkeitä. Omistajaa haastattelemalla eläinlääkäri saa arvokasta tietoa taudin kulusta, esimerkiksi allergian ollessa kyseessä koira yleensä kutisee ennen kuin sille tulee näkyviä ihomuutoksia, kun taas pemfigus-tautien oireisiin liittyy kutina vasta kun ihomuutokset ovat helposti huomattavissa.
Pemfigus-tautien hoito perustuu immunosuppressiivisten lääkkeiden käytölle. Hyvin lievissä tapauksissa lääkitystä ei välttämättä kannata aloittaa, sillä saattaa olla turvallisempaa antaa koiran elää pienen ihomuutoksen kanssa kuin alkaa aggressiivisesti hoitaa sitä. Pemfigus foliaceuksella on kohtalainen ennuste, joka riippuu pitkälti siitä, miten koira kestää lääkityksen haittavaikutukset. Pemfigus vulgariksen ennuste on pemfigus-taudeista huonoin. Syvät haavaumat aiheuttavat koiralle kipua, ja usein järkevin vaihtoehto on eutanasia.
Diabetes mellitus eli sokeritauti on elimistön sokeriaineenvaihduntaan vaikuttava sairaus, joka johtuu haiman tuottaman insuliinihormonin puutoksesta. Insuliinihormoni vastaa sokerin eli glukoosimolekyylien siirtymisestä soluihin. Glukoosimolekyylit taas ovat solujen ”polttoainetta” eli energiaa.
Koirilla diabetes on kohtalaisen tavallinen sairaus. Koiran diabetes vastaa lähinnä ihmisen nuoruusiän diabetesta (Tyypin 1 diabetes), jolloin haima ei enää kykene itse tuottamaan insuliinia, vaan koira tarvitsee insuliinipistoksia koko loppuikänsä ajan. Yleisimmin koira sairastuu diabetekseen keski-iässä tai sen jälkeen. Myös haimatulehdus ja muutamat muut sairaudet voivat altistaa diabetekselle. Narttukoirat sairastuvat uroksia useammin.
Koiran diabeteksen oireina ovat runsas juominen ja virtsaaminen, ruokahalun lisääntyminen ja laihtuminen. virtsatulehdukset sekä silmätoireet (harmaakaihi).
Koiran diabetes diagnosoidaan oirekuvauksen, veri- ja virtsanäytteiden perusteella.
Koiran diabetesta hoidetaan säännöllisillä insuliinipistoksilla ja ruokavaliolla. Koska diabeetikkokoiran silmiin saattaa kehittyä kaihia, suositellaan kaikille diabetesta sairastaville koirille säännöllisiä kontrollikäyntejä myös silmäsairauksiin perehtyneen eläinlääkärin vastaanotolla. Diabetestä ei voida parantaa, mutta huolellisella hoidolla sairastuneet koirat voivat elää useita vuosia hyvälaatuista elämää.
Hoitamaton koiran diabetes voi johtaa laihtumiseen ja joskus diabetes ehtii aiheuttaa silmäoireita, ennen kuin se huomataan. Koiran diabetes altistaa koiran hyvin nopeasti harmaakaihille, joka näkyy ulospäin silmässä tiivistyminä tai samentumina. Tiivistymät suurentuvat usein nopeasti ja ne aiheuttavat lopulta näkökyvyn menetykseen. Näön menettäminen voi tapahtua jopa muutamien päivien kuluessa.
Allergia (kuten pöly- tai ruoka-aineallergia) on immunologisen järjestelmän häiriö, jossa elimistö käynnistää IgE-välitteisen immunologisen reaktion jollekin elimistön ulkopuoliselle mutta sinänsä vaarattomalle aineelle. Ihmisillä tiedetään, että taipumus allergian puhkeamiselle on voimakkaasti perinnöllinen ominaisuus.
Australianpaimenkoirilla ei nykyisen tiedon valossa esiinny yhtä tiettyä autoimmuunisairautta tai allergiaa keskimääräistä enempää. Kuitenkin autoimmuunisairauksien mahdollinen perinnöllinen tausta huomioon ottaen, autoimmuunisairautta tai allergiaa sairastavaa koiraa ei tulisi käyttää jalostukseen.
MUUT SAIRAUDET JA VIAT
Kaikkia alle listattuja sairauksia ja vikoja on tavattu australianpaimenkoirilla, osa näistä sairauksista ja vioista on kuitenkin harvinaisempia eivätkä (ainakaan vielä) ole vaaraksi rodun terveydelle. Näistä on kuitenkin mielestäni hyvä olla tietoinen ja näihin on hyvä kiinnittää huomiota etenkin jalostuksessa.
Syöpä ja kasvaimet
Yleisimpiä kasvaimia koiralla ovat ihon ja ihonalaiskudoksen kasvaimet, maitorauhaskasvaimet ja imusolmukesyöpä eli lymfooma. Uroskoirilla piilokiveksisyyteen liittyy korkea kasvainriski sillä joka toinen piilokives voi kehittää kasvaimen. Muita tavallisia koirilla esiintyviä kasvaimia ovat pernan hemangiosarkooma, suun kasvaimet sekä luusyöpä.
Syövän oireita voivat olla patit iholla, kipu, parantumattomat haavat ja nenäverenvuoto, ruokahaluttomuus, väsymys, heikkous ja haluttomuus liikkua, ontuminen, jäykkyys, kuumeilu, oksentelu, verinen yskä tai ripuli sekä hengitys-, virtsaamis- tai ulostamisvaikeus. Joskus oireina voivat olla lisääntynyt jano ja virtsaaminen, ummetus sekä kouristuskohtaukset.
Syöpädiagnoosi ei ole välttämättä enää kuolemantuomio, monet ihon ja maitorauhasen kasvaimet voidaan parantaa ajoissa suoritetulla riittävän laajalla leikkauksella. Kirurgia on edelleen useimpien kasvainten paras hoitomuoto. Joitakin kasvainsairauksia voidaan hoitaa solusalpaajalääkityksellä. Raajojen tai pään alueen kasvainten hoitoon voidaan käyttää sädehoitoa.
Kasvain voi olla myös oireeton sivulöydös, joka todetaan esimerkiksi rokotus – tai terveystarkastuskäynnin yhteydessä. Kaikki ihon uudismuodostumat eli patit on tästä syystä tutkittava kasvainsairauden varalta. Kaikki kasvaimet eivät kuitenkaan näy päällepäin. Lemmikillä voi olla oireena syömättömyyttä, laihtumista tai ns. paraneoplastisia oireita, kuten alhainen verensokeri tai kohonnut seerumin kalsiumarvo.
Australianpaimenkoirilla on kahta perinnöllistä kasvainsairautta, hemangiosarcoomaa (HSA) and lymphomaa.
Hemangiosarkooma (HSA) on aggressiivinen verisuonten kasvain ja hyvin yleinen rodussa. Kasvain voi muodostua mihin tahansa, mutta yleisemmin se saa alkunsa pernassa, sydämessä ja satunnaisesti iholla. Koska se muodostuu verisuoniin, se leviää helposti, usein keuhkoihin tai maksaan.
HSA:ta sairastavien koirien ennuste on erittäin huono ja suurin osa niistä elää vain muutaman viikon tai kuukauden diagnoosin varmistumisen jälkeen. Toisinaan sairauden ensimmäinen merkki on äkillinen romahdus. Jos yli nelivuotias australianpaimenkoira kuolee yllättäen ilman selkeää syytä, taustalla voi olla HSA; mikäli mahdollista, koira tulisi avata ja tutkia tämän varalta. Ihoon syntyvä kasvain, mikäli se havaitaan varhaisessa vaiheessa, voidaan hoitaa poistamalla kasvain. Se on sairauden tyypeistä helpoin hoitaa ja sitä sairastavilla koirilla on pisin eloonjäämisaika.
Sairaiden koirien ensimmäisen polven sukulaisia (vanhemmat, täys- ja puolisisarukset ja jälkeläiset) tulisi jalostuksessa yhdistää vain sellaisiin koiriin, joiden sukupuussa HSA on mahdollisimman harvinainen ja joilla ei ole sairaita lähisukulaisia. Jos uroskoirasta on otettu siementä talteen ja se on sittemmin sairastunut HSA:han, siementä ei tulisi käyttää.
Lymfooma, josta toisinaan käytetään myös nimeä lymfosarkooma, on toinen australianpaimenkoirien perinnöllisistä syöpämuodoista. Lymfooma on valkosolujen syöpä. Yleisimmin se muodostuu imusolmukkeisiin, maksaan tai luuytimeen. Se voi myös puhjeta ruoansulatusjärjestelmässä, iholla tai kateenkorvassa. Yleisin tunnusmerkki on laajentunut imusolmuke leuan alla tai polven takana. Sairastuneet koirat ovat usein elämänhaluttomia tai anorektisiä, laihtuvat tai kärsivät jalkojen tai kasvojen turvotuksesta. Satunnaisesti ne voivat juoda ja virtsata tiheästi tai niillä voi esiintyä hengitysvaikeuksia, ärsyyntyneitä laikkuja ihossa tai suussa, oksentelua tai tummaa, pahanhajuista ripulia.
Ennusteet ovat vaihtelevia ja riippuvat joissain määrin koiran sairastaman lymfooman muodosta. Tietyt muodot vastaavat paremmin kemoterapiaan, joskin suurin osa koirista kokee remission jälkeen taudin uusiutumisen. Lisäämällä kemoterapiaa on yleensä mahdollista saada toinen remissiovaihe, joskin se on lyhyempi kuin ensimmäinen. Suurin osa koirista kuolee sairauteen jossain vaiheessa.
Sairaiden koirien ensimmäisen polven sukulaisia (vanhemmat, täys- ja puolisisarukset sekä jälkeläiset) tulisi jalostuksessa yhdistää vain sellaisiin koiriin, joiden sukupuu on mahdollisimman puhdas lymfoomasta ja joilla ei ole sairaita lähisukulaisia. Koiraa, jolla itsellään on lymfooma, vaikka se olisikin remissiossa, ei tulisi käyttää jalostukseen. Jos sairaasta uroksesta on tallennettu spermaa, se tulisi hävittää.
ASHGI:n syöpäkyselyssä (2007) melkein puolella vastanneiden syöpää sairastavista koirista oli todettu joko hemangiosarkooma (HSA) tai lymfooma, hemangiosarkooman ollessa yleisempi. Molemmat syövät kulkevat suvussa mutta myös ulkopuolisilla vaikuttajilla on osuutta sairauteen. Kuitenkin melkein kokonaisia pentueita on kuollut näihin syöpiin sukupolvi toisensa jälkeen. Kummatkin syövistä johtavat kuolemaan minkä takia niihin tulisi kiinnittää huomiota jalostuksessa. Ison syöpäriskin omaavat koirat tulisi yhdistää sellaisiin koiriin joiden suvussa tai linjoissa syöpäriski on vähäinen.
Cushingnin tauti (hyperadrenokortisismi, HAC)
Cushingnin tauti on häiriötila, joka johtuu korkean kortisolituotannon vahingollisista vaikutuksista elimistölle. Cushingin - tauti, eli lisämunuaisen kuorikerroksen liikatoiminta, on koirilla kohtalaisen yleinen sairaus. Häiriö, eli esimerkiksi kasvain, voi olla joko aivolisäkkeessä (85 – 90 %) tai itse lisämunuaisen kuorikerroksessa (10 – 15 %). Cushingin tautia havaitaan keskimääräistä useammin keski-ikäisillä narttukoirilla.
Cushingin taudin oireet vaihtelevat suuresti riippuen kortisolin liikaerityksen määrästä ja häiriötilan kestosta. Usein omistajien ensimmäiseksi huomaamana oireena on huomattavasti lisääntynyt juominen ja virtsaaminen. Cushingin tautiin sairastuneen koiran rasituksen sieto heikkenee, jolloin lihasatrofian seurauksena ilmenee väsymystä ja läähätystä. Eläin lihoo (etenkin vatsan alueelta), iho ohenee ja kiimakierrossa voi ilmetä häiriöitä tai kivekset voivat surkastua. Muita oireita on oksentelu, närästys, turkin heikkeneminen ja naamahermojen halvaantuminen.
Hoitotarve ja lääkitys on elinikäinen. Hyvän hoitovasteen tapauksissa potilaan elinaikaennuste on useitakin vuosia.
Cushingin tauti on australianpaimenkoirilla harvinainen mutta sitä kannattaa pitää silmällä siltä varalta että kyseessä on perinnöllinen sairaus. Cushingin tautiin sairastunutta koiraa ei tulisi käyttää jalostukseen ja näiden jälkeläiset tulisi yhdistää sellaiseen koiraan jonka suvussa ei esiinny cushingin tautia.
Persistoiva Ductus Arteriosus (PDA)
Avoin valtimotiehyt aortan ja keuhkovaltimon välillä eli Patent Ductus Arteriosus (PDA) on australianpaimenkoirilla harvinaisimmista sairauksista yleisin, vaatien näin kasvattajien erikoishuomiota. Normaalisti aortan valtimotiehet sulkeutuu ja surkastuu heti syntymän jälkeen, kun pentu alkaa hengittää, PDA:ssa nämä jää auki. PDA on mahdollisesti kohtalokas ja se aiheuttaa oikovirtauksen aortasta keuhkovaltimoon ja johtaa yleensä sydämen vajaatoimintaan nuorella iällä. Tyypillinen auskultaatiolöydös on jatkuva konemainen sivuääni vasemmalla puolella. Kaikki sivuäänet eivät kuitenkaan johdu PDA:sta ja mikäli pennulla ilmenee sivuääniä yli neljän kuukauden iässä, tule pentu tutkia tarkasti sivuäänen syntyperän määrittämiseksi. PDA:n diagnoosi vahvistetaan sydämen ultraäänitutkimuksella. Hoitona on PDA:n sulkeminen kirurgisesti ligatoimalla rintaontelon avauksen kautta tai katetrointitekniikalla ääreisverisuonen kautta.
Sairaus on luultavasti polygeenisesti periytyvä. PDA:han sairastunutta koiraa ei tulisi käyttää jalostukseen. Mikäli koira tuottaa usempia jälkeläisiä eri yhdistelmistä joilla on PDA, tulisi tämän koiran jatkojalostusta harkita erittäin tarkkaan sairauden vakavuuden takia.
Munuaisten vajaatoiminta, akuutti ja krooninen sekä munuaisdysplasia (renal dysplasia)
Akuutti eli äkillinen munuaisten vajaatoiminta voi johtua myrkytyksestä (esim. etyleeniglykoli eli pakkasneste, liljat, viinirypäleet tai rusinat) tai munuaisten hapenpuutteesta (esim. kuivumisen, lämpöhalvauksen tai tapaturman takia). Myös jotkut sairaudet, kuten leptospiroosi ja borrelia, saattavat aiheuttaa akuutin munuaisten vajaatoiminnan. Akuutin munuaisten vajaatoiminnan oireita ovat syömättömyys, väsyneisyys, oksentelu ja ripuli. Mainittuja oireita voi esiintyä monen muunkin sairauden yhteydessä, joten pelkästään oireiden perusteella diagnoosia ei pysty tekemään. Akuutin munuaisten vajaatoiminnan oireet alkavat nopeasti ja eläin menee huonoon kuntoon. Akuutin munuaisten vajaatoiminnan ennuste riippuu sen syystä. Jos syy saadaan poistettua ja elimistön nestetasapaino kuntoon, eläin voi parantua täysin. Noin puolet tapauksista johtaa kuitenkin kuolemaan hoidosta huolimatta ja noin puolelle selvinneistä kehittyy krooninen munuaisten vajaatoiminta.
Krooninen eli pitkäaikainen munuaisten vajaatoiminta koirilla harvinaisempi sairaus. Useimmiten krooniselle munuaisten vajaatoiminnalle ei löydy selkeää syytä. Joskus syynä voi olla mm. munuaisten bakteeritulehdus (pyelonefriitti), munuaiskerästulehdus (glomerulonefriitti) tai akuutin munuaisten vajaatoiminnan aiheuttamat vauriot. Koirilla esiintyy myös perinnöllisiä munuaissairauksia, joiden oireet alkavat yleensä jo nuoremmalla iällä. Kroonisen munuaisten vajaatoiminnan tyypillisimmät oireet ovat runsas juominen ja virtsaaminen. Muita oireita ovat ruokahalun huononeminen, oksentelu, painon lasku, turkin kunnon huononeminen ja väsyneisyys. Krooninen munuaisten vajaatoiminta on etenevä sairaus, joka johtaa aina kuolemaan. Sairauden etenemistä on mahdollista hidastaa ruokavaliolla, lisäravinteilla ja lääkityksellä. Kroonisen munuaisten vajaatoiminnan elinaikaennuste on yksilöllinen. Jotkut voivat ruokavalion ja lääkitysten avulla elää useamman vuoden hyvää elämää, toisten kunto huononee hoidosta huolimatta viikoissa tai jopa päivissä niin huonoksi, että eutanasia on järkevin ratkaisu. Krooniseen munuaisten vajaatoimintaan sairastunutta koiraa ei tule käyttää jalostukseen.
Munuaisdyplasia on etenevä munuaisten rappeuttava kehityshäiriö, jossa munuaisten toiminta hiipuu jo nuorella iällä, mikä johtaa koiran kuolemaan. Munuaisdysplasiaa esiintyy erilaisissa vakavuusasteissa. Osa koirista kuolee munuaistentoiminnan pettämiseen jo pikkupentuna, osa vasta aikuisiällä. Lievemmissä tapauksissa munuaisten toimintaa voidaan yrittää tukea ruokavaliolla ja lääkkeellisesti ja näin saada koiralle lisää hyvänlaatuista elinaikaa. Munuaisdysplasia ja virtsateiden muut kehityshäiriöt ovat monimutkaisia sairauksia ja niiden periytyminen ei noudata yksinkertaista Mendelististä kaavaa. Eräissä tutkimuksissa munuaisdysplasian todettiin liittyvät monilla roduilla kahteen Cox-2 –geenin mutaatioon ja niiden säätelyyn epigeneettisesti. Eli sairauden ilmenemiseen vaikutti myös joku ulkoinen laukaiseva tekijä tai geenien yhteisvaikutukset. Tutkimuksessa esitettiin periytymisen olevan kuitenkin dominoivaa epätäydellisellä penetranssilla, jolloin suvussa, jossa sairautta esiintyi, 10%:lla koirista oli eriasteista munuaisdysplasiaa ja sitä esiintyi myös näiden koirien roturisteytyspentueissa.
Munuaisten vajaatoiminta on australianpaimenkoirilla suhteellisen uusi sairaus jonka taustalla saattaa olla munuaisdysplasia (Renal Dysplasia), tällöin sairastuneen koiran vanhempien voidaan katsoa olevan kantajia ja sairastuneen koiran terveet sisarukset ovat mahdollisesti kantajia. Terveet sisarukset tulisi yhdistää vain sellaiseen yksilöön jonka suvussa ei tiedetä esiintyvän munuaisdysplasiaa tai muita epämääräisiä munuaissairauksia.
Toinen australianpaimenkoirilla esiintyvä munuaisten toimintaan vaikuttava sairaus on Cushingin tauti (lisämunuaisen kuorikerroksen liikatoiminta).
Äkillinen haimatulehdus, akuutti ja krooninen
Koiran haimatulehdus eli pankreatiitti on epämääräisten oireiden takia usein alidiagnosoitu sairaus. Haimatulehduksessa haiman omat ruoansulatusentsyymit aktivoituvat virheellisesti jo haimassa aiheuttaen haiman sisällä kudostuhoa. Haimatulehdusta on kahta muotoa, akuuttia ja kroonista. Akuutti haimatulehdus paranee, kun tulehduksen aiheuttaja poistuu. Tästä poiketen kroonisessa haimatulehduksessa haima on vaurioitunut eikä palaa täysin ennalleen. Molemmat muodot voivat olla taudinkuvaltaan lieviä tai vakavia, jopa kuolemaan johtavia.
ASHGI:n kyselyssä (2013) 1% koirista oli todettu pankreatiitti (Pancreatitis/Exoxocrine Pancreatic Insufficiency (EPI)). Australianpaimenkoirilla ilmoitetut haimatulehdukset ovat perinnöllisiä ja se on kurja sairaus niin koiralle kuin omistajallekkin. Haimatulehdukseen sairastunutta koiraa ei tule käyttää jalostukseen ja sairatuneen koiran terveet sisarukset tulisi yhdistää sellaiseen yksilöön jonka suvussa ei esiinny haimatulehduta.
Pelger-Huet Anomalia (PHA)
Pelger-Huet on epätäydellinen dominantti sairaus. Sairaus aiheuttaa pieniä puutteita punasoluissa jotka harvoin ovat ongelmaksi koiran terveydelle. Koira jolla on yksi kopio tästä geenistä ovatkin yleensä täysin terveitä. Kaksi PHA kantajaa saa keskenään aikaan hyvin pieniä pentueita sillä Pelger-Huet anomalia tappaa syntymättömiä ja vastasyntyneitä pentuja. Pentu joka perii kaksi kopiota geenistä vanhemmiltaan, ei selviä. PHA voidaan todeta verinäytteellä ja kahta PHA kantajaa ei tulisi yhdistää keskenään. Pennut, joiden toisen vanhemman tiedetään olevan kantaja, tulisi testata PHA:n kantajuuden varalta. Jos samassa pentueessa on kaksi samanarvoista pentua, toinen kantaja ja toinen terve, tulisi jalostukseen käyttää aina tervettä yksilöä. Verinäytteellä seulotut tulokset voivat antaa myös valheellisen negatiivisen tuloksen toisin kuin DNA testi, tämän takia PHA:ta kantavan koiran pennun pennut, jotka ovat syntyneet PHA negatiivisille vanhemmille, tulisi myös testata PHA:n varalta.
Virtsakivet
Virtsakiteet ovat pieniä (yleensä mikroskooppisia) mineraalikertymiä koiran virtsarakossa ja virtsateissä. Virtsakiteet syntyvät, kun mineraalien ja muiden kuona-aineiden osuus koiran virtsassa kasvaa liian korkeaksi, ja osa näistä saostuu suolan kaltaisiksi virtsakiteiksi, jotka yhteen kerääntyessään voivat muodostaa virtsakiviä. Virtsakiviä voi muodostua munuaisiin, virtsanjohtimiin tai virtsarakkoon, ja etenkin uroskoirilla virtsakivet voivat juuttua pitkään ja kapeaan virtsaputkeen. Yleisimmin virtsakivet kehittyvät koiran virtsarakossa. Pahimmillaan kiven läpimitta voi olla useita senttejä, ja se voi jopa tukkia koiran virtsatien.
Virtsakivet voivat aiheuttaa koiralle kivuliaita oireita, kuten virtsaamisvaikeuksia, verivirtsaisuutta ja virtsatietulehduksen tai -tukoksen. Virtsaputken tukkeutuminen johtaa virtsaamisyrityksiin, jotka eivät tuota tulosta, sekä virtsamyrkytystilaan, joka ilmenee koiran yleiskunnon heikkenemisenä, oksenteluna, ruokahaluttomuutena ja vatsakipuina.
Australianpaimenkoirilla voi esiintyä virtsakiviä ja virtsakivien kantajuuden voi todeta DNA testillä (Hyperurikosuria, HUU). Sairastunutta koiraa ja koiraa jolla on kaksi kopiota geenistä ei tulisi käyttää jalostukseen. HUU kantaja tulisi aina yhdistää vain toiseen HUU vapaaseen koiraan.
Napatyrä
Napatyrä on synnynnäinen poikkeavuus, jossa vatsaontelon seinämä ei sulkeudu normaalisti napanuoran kohdalta, tämän seurauksena navan alueelle jää avauma, josta rasva ja suolet voivat pullahtaa lihasten välistä ihon alle. Avaumaa kutsutaan tyräportiksi ja läpi tunkeutunutta rasvaa/kudoksia tyräpussiksi. Napatyrä todetaan koiralla yleensä jo varhain pentuiässä. Hyvin pienet tyrät saattavat kuroutua umpeen itsestään, etenkin jos tyrää säännöllisesti kevyesti painetaan sisään. Joskus kohtaan jää pieni liikkumaton nappulamainen napa, mikä on koiran kannalta täysin harmiton ilmestys. Mikäli napatyrä on suurempi kuin kaksi sormenpäätä tai se on aristava tai muuttaa muotoaan tai kokoaan äkisti, on tyrä syytä tarkistuttaa eläinlääkärin vastaanotolla ja todennäköisesti sen kirurginen hoito on paras vaihtoehto. Vaikka jotkin tyrät voivat aiheuttaa ongelmia, useimmat napatyrät ovat pieniä eivätkä aiheuta suuria ongelmia, ja eläin voi elää normaalia, tervettä elämää.
Napatyrää pidetään periytyvänä ongelmana, vaikkakin sen tarkka aiheuttaja ei ole tiedossa. Australianpaimenkoirilla joilla on todettu napatyrä ei suositella käyttämään jalostukseen. Pienemmät tyrät jotka ovat jääneet pentuajoilta tulisi luokitella virheiksi ja niiden poisjalostamiseen tulisi kiinnittää huomiota.'
Lisääntymisongelmat
Australianpaimenkoira on keskikokoinen ja liioittelematon rotu, joten sillä ei ole sairauksille tai lisääntymisongelmille altistavia anatomisia piirteitä.
Suomessa australianpaimenkoirien lisääntymisongelmat eivät toistaiseksi ole olleet esillä, mutta rodun kotimaassa terveystutkimuksen yhteydessä on raportoitu alhaista libidoa, heikkoa tiinehtyvyyttä sekä ongelmia nartun käyttäytymisestä pentujen kanssa. Australianpaimenkoirat ry:n terveyskyselyn mukaan suomessa uroksilla ei ole havaittu aliseksuaalisuutta ja astumiset ovat onnistuneet itsenäisesti. Kyselyyn vastanneista 18% kertoo, että narttu on ollut vaikea astuttaa, tiinehtyvyysongelmia raportoitiin noin 13% koirista. Suurin osa vastanneista (86%) kertoo synnytysten olleen helppoja tai melko helppoja. Jalostuksessa tulee kuitenkin kiinnittää huomiota luonnolliseen lisääntymiseen. Uroksen tulee pystyä astumaan narttu luonnollisesti sekä olla halukas siihen. Mikäli narttu ei anna astua, ei sitä saa keinosiementää. Synnytysongelmiin tulee suhtautua vakavasti kuten myös nartun huonoon viettiin hoitaa pentunsa.
ASHGI:n kyselyssä (2013) uroksilla ei noussut esiin suurempia ongelmia lisääntymisessä. Sen sijaan nartuilla noin 11% oli jouduttu tekemään keisarinleikkaus, joillain jopa kolme kertaa. Nartuista 13% oli ongelmia synnytyksessä ja 9% oli ainakin kertaalleen ongelmia tiinehtymisessä.
Nartuilla joilla on ongelmia lisääntymisessä, raskaudessa, synnytyksessä tai pentueen kasvatuksessa ilman suurta lääketieteellistä tai ihmisen antamaa apua ei tulisi käyttää jalostukseen.
Ristisiteen repeämä
Ristisiteet ovat vahva, lyhyt siderakenne polvinivelen keskellä, reisiluun ja sääriluun välillä. Eturistiside on toiminnallisesti takaristisidettä tärkeämpi, koska se tukee reisiluun pään sääriluun nivelpinnalle takajalan työntövaiheen aikana. Eturistiside rajoittaa myös polvinivelen kiertoliikettä. Kun eturistiside pettää, polvinivel löystyy ja reisiluu pääsee liukumaan taaksepäin sääriluun nivelpinnalla. Liike vaurioittaa nivelkierukoita ja rustopintoja. Ristisidevaurion seurauksena polviniveleen kehittyy nopeasti tulehdusreaktion seurauksena rappeuttava nivelrikko. Polven toimintakyvyn palauttamiseksi eturistisidevaurio täytyy viipymättä hoitaa kirurgisesti. Leikkausmenetelmiä on useita, ja oikea leikkausmenetelmä valitaan potilaskohtaisesti. Hoitotulos on yleensä hyvä, mutta ei täysin estä nivelrikon kehittymistä polviniveleen.
Ristisidevaurioita pidettiin aiemmin äkillisenä trauman aiheuttamana sairautena. Nykyään tiedetään, että noin 80 % ristisidevaurioista on aluksi osittaisia. Polvinivel voi aluksi olla tukeva tai löysyys on lievää. Vähitellen vaurio etenee, kun ristiside ei parane vaan pettää asteittain rappeutuessaan. Polveen kehittyy usein nivelrikkomuutoksia jo ristisidevaurion ja nivelen löysyyden edetessä.
Suurin osa eturistisidevauriolle altistavista tekijöistä liittyy koiran rakenteeseen tai muihin sairauksiin ja niiden aiheuttamaan toimintahäiriöön polvinivelessä. Tämän vuoksi myös eturistisidevaurio on voimakkaasti perinnöllinen sairaus. Sairauden esiintyvyys vaihtelee voimakkaasti roduittain ja jopa pentueittain. Sairauden syy voi olla rotukohtaisesti liitettävissä tiettyyn altistavaan tekijään, kuten polvilumpion luksaatioon pienillä roduilla tai osteokondroosiin isommilla roduilla. Koiralla, jolla todetaan ja hoidetaan ristisidevaurio, on noin 50 % todennäköisyys kehittää eturistisidevaurio myös toiseen polviniveleen seuraavan vuoden kuluessa. Tämäkin havainto korostaa rakenteen, yksilöllisen alttiuden ja perinnöllisen taipumuksen merkitystä vaurion synnylle yksittäisen trauman sijaan. Sairauden perinnöllisen luonteen takia ristisidevaurion takia operoitua koiraa ei saa käyttää jalostukseen.
Patellaluksaatio eli polvilumpion sijoiltaanmeno
Patellaluksaatio on synnynnäinen vika ja se jaetaan vian vakavuuden perusteella neljään eri asteeseen (I - IV). Eläinlääkäri tutkii polvet tunnustelemalla. I - asteen luksaatiot ovat tavallisesti oireettomia eivätkä kaipaa hoitoa. II- ja III - asteen luksaatioissa koiralla havaitaan selviä liikkumisvaikeuksia. Ravatessaan koira koukistaa hetkittäin raajaansa sen sijaan että tukeutuisi sillä maahan (polvilumpio on luiskahtanut pois paikoiltaan), ja jatkaa sitten normaalia ravia (polvilumpio on palautunut paikoilleen). IV - asteen luksaatiossa polvilumpio on pysyvästi pois paikoiltaan. Usein oireet huomataan tapaturman jälkeen, vaikka kyseessä on synnynnäinen vika. Patellaluksaatio voi myös pahentua eikä nuorena saatu tulos välttämättä ole lopullinen.
Lievien patellaluksaation muotojen hoidoksi riittää yleensä lepo ja kipulääkitys. Jos tämä ei auta, patellaluksaatiota voidaan hoitaa kirurgisesti. Leikkausmenetelmiä on useita. Vaikeimman asteen luksaatioissa hoito voi vaatia useita leikkauksia ja ennuste voi olla huono.
Patellaluksaatiota esiintyy suhteellisen runsaasti kääpiöroduilla ja sellaisilla suuremmilla roduilla, joilla on suora takajalka. Polvilumpion sijoiltaanmeno esiintyy myös australianpaimenkoirilla ja sen uskotaan johtuvan liian suorista takajalan kulmauksista. Polvilumpion rakennetta säätelevät useat eri geenit, joiden esilletuloa myös ympäristö muokkaa. Vika on periytyvä eikä patellaluksaatiota sairastavaa koiraa tulisi käyttää jalostukseen. Sairastuneen koiran sukulaisia tulisi yhdistää vain sellaisiin koiriin joilla ei ole suvussa patellaluksaatiota ja joilla on hyvät (rodunmukaiset) polven kulmaukset.
Lihasrappeuma (Muscular Dystrophy, MD)
Tämän neurodegeneratiivisen sairauden X- kytkettyä muotoa on raportoitu Aussiesissa. Lihasrappeumaan sairastunut koira kuolee sairauteen usein hyvin nuorena. Koska tämä on X- kytketty geneettinen sairaus, sairastuvat tähän vain uroskoirat, narttujen ollessa mutaation lähde. Sairastuneiden pentujen emot tulee poistaa kasvatuksesta. Tämän geenin spontaaneja mutaatioita esiintyy, joten äidin isoemä ja muu naaraslinja voivat olla vapaita mutaatiosta. Ainoastaan ne naaraat, jotka ovat tuottaneet sairastuneen pennun, ei saa jalostaa.
Kitalakihalkio
Kitalaella tarkoitetaan suuontelon kattoa, joka samalla muodostaa nenäontelon lattian. Nielussa, missä nenä- ja suuontelo yhtyvät, kitalaen reuna toimii pehmeänä, mukautuvana läppänä, sulkuna, joka nielaistaessa estää ilman pääsyn nenäontelosta nieluun ja toisaalta ruuan tai nesteen työntymisen nenäonteloon. Suuontelon alueella kitalaki on kova, koska sen tukirunkona on levymäinen kitalakiluu.
Normaalisti sikiönkehityksen aikana vasemman- ja oikeanpuoleinen kitalakiluulevy kasvavat keskiviivassa yhteen. Jos yhteenkasvamista ei tapahdu, jää syntyvän yksilön kitalakeen halkio, avanne, jonka kautta ruokaa ja nestettä pusertuu suuontelosta nenäonteloon. Halkio voi yltää kitalaen uloimmista osista aina pehmeään kitalakeen asti tai halkio voi olla lyhyt ja paikallinen. Myös halkion leveys on tapauskohtainen.
Kitalakihalkiota esiintyy kaikilla roduilla ja se voi olla syntynyt monista eri syistä. Syynä halkion jäämiseen voi olla sikiön kärsimä hapenpuute, muu trauma, lääke tai myrkkyvaikutus, joka ajallisesti osuu hetkiin, jolloin kitalakiluulevyjen yhteenkasvun tulisi tapahtua. Syy voi olla myös perinnöllinen geenivirhe, jonka yksilö on samanaikaisesti perinyt sekä emän että isän puolelta.
Halkion pituudesta, leveydestä ja sijainnista riippuu, miten paljon yksilön elämä vaikeutuu. Ruuan ja nesteen pusertuminen suusta nenäonteloon aiheuttaa kroonisen molemmanpuoleisen nenäontelontulehduksen. Ruokaa ja nestettä voi ajautua myös henkitorveen ja keuhkoihin, mistä seuraa yleensä hallitsematon keuhkotulehdus. Kun pennut imevät, saattaa halkiopennulla maitoa tirsuta ulos sieraimista. Näin ei välttämättä kuitenkaan tapahdu, jos emän nisä istuu pennun suuhun siten, että halkio peittyy imiessä. Tällöin pentu alkaa oirehtia vasta, kun se alkaa itse syödä ja juoda kupista. Kitalakihalkion olemassaolosta on syytä varmistua myös silloin, kun pennun kasvu jää normaalia hitaammaksi.
Jos vamma on periytynyt, periyttää yksilö kitalakihalkiota myös jälkeläisilleen. Periytyvyyttä voidaan epäillä etenkin silloin jos kaksi toisilleen sukua olevaa koiraa, jotka asuvat täysin eri paikoissa (ei samaa ympärisövaikutusta kasvuun) tuottavat kitalakihalkiollisia pentuja. Yhdistelmää, josta on syntynyt kitalakihalkioisia pentuja, ei tulisi enää käyttää jalostukseen.
Australianpaimenkoirilla on 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa tehty tutkimus, joka viittaa X-kytkettyyn tappavaan sairauteen, joka sisälsi kitalaen halkeamaa ja muita luustovaurioita. Euroopassa tätä on kutsuttu nimellä "skeletal lethal". Tämä kyseinen mutaatio esiintyi spontaanisti yhdessä tutkimuksessa mukana olleessa australianpaimekoiranartussa. Kaikki sairaat koirat olivat tämän jälkeläisiä. Vaikka suulakihalkio oli yleensä sairauden kuolinsyy, oli sairastuneilla uroskoirilla useita vakavia luustovaurioita ja jopa nartuilla oli pieniä vikoja, kuten epänormaalit varpaat tai väärän muotoiset jalkaluut. Kitalakihalkeamaa ei pidä epäillä tämän geneettisen sairauden aiheuttamaksi mikäli koirassa ei ole mitään muita mainittuja luustollisia vikoja. Australianpaimenkoirilla tätä ei myöskään pidetä vaarana rodun terveydelle sillä näitä koiria esiintyy nykyään harvoin sukutauluissa, ja hyvin vähän, jos ollenkaan, on olemassa tämän kyseisen nartun suoria jälkeläisiä.
Aiheesta enemmän:
Heritable syndrome of skeletal defects in a family of Australian shepherd dogs (ENG)
Skelethal lethal, ASHGI (ENG)
Imerslund–Gräsbeckin tauti, IGS (tai Hereditary Cobalamin Malabsorbtion, HCM)
Imerslund–Gräsbeckin tauti (IGS) on B12-vitamiinin puutostauti, joka johtuu elimistön kyvyttömyydestä ottaa vitamiinia ravinnosta eli ”selektiivinen kobalamiinin imeytymättömyys”. IGS voi aiheuttaa monenlaisia oireita ja sairaus diagnosoidaan usein väärin joksikin muuksi. Yksi esimerkki on portosysteeminen (maksa)-shuntti jota raportoitiin aikanaan muutamilla australianpaimenkoirilla ja sitä pidetiinkin rodulla harvinaisena sairautena, mutta yhtäkään näiden koirien väitetyistä shunteista ei koskaan vahvistettu kirurgisesti; diagnoosi perustui oireisiin. On todennäköistä, että niillä todellisuudessa oli IGS. IGS voi myös aiheuttaa nuorena alkavia selittämättömiä kohtauksia joiden helposti voidaan olettaa johtuvan epilepsiasta, etenkin sellaisilla roduilla, joilla epilepsiaa esiintyy. Koira jolla on haimatulehdus (Pancreatitis/Exoxocrine Pancreatic Insufficiency, EPI), voi olla sekundaarinen kobalamiinin imeytymishäiriö jonka takia primaarinen sairaus (IGS) tulisi sulkea pois niillä koirilla, joilla epäillään haimatulehdusta. Joillakin koirilla sairauden oireet ovat kohtalaiset mutta vaikeissa tapauksissa tauti voi olla kohtalokas.
IGS voidaan todeta DNA testillä. IGS on resessiivinen sairaus; koiria, joilla on kaksi kopiota geenistä, sairastuvat, eikä niitä tule käyttää jalostukseen. Kantajat voidaan yhdistää vapaaksi testatuille koirille ja näiden jälkeläiset tulisi testata kantajuuden varalta. Jalostuksessa tulisi suosia IGS vapaaksi testattuja koiria.
Neuronal Ceroid Lipofuscinosis (NCL)
NCL on ressesiivinen neurodegeneratiivinen sairaus. Sairaus on etenevä ja sairastuneet yksilöt kuolevat yleensä noin kahden vuoden iässä. Sairaus voi aiheuttaa vakavia kohtauksia, ja sitä voidaan australianpaimenkoirilla virheellisesti luulla epilepsiaksi, perusteellisessa tutkimuksessa ja seurannassa pitäisi kuitenkin tulla selväksi, että kyseessä on jokin muu. Ainoa tapa vahvistaa NCL-diagnoosi on kuoleman jälkeen kerätyn aivokudoksen patologinen tutkimus tai DNA-testi.
On olemassa useita geneettisesti erillisiä NCL-muotoja ja useita DNA-testejä, joista yksi on saatavilla australianpaimenkoirille. Jos koiralla epäillään NCL:ää, tulisi se testata australianpaimenkoirille tarkoitetulla DNA testillä, mutta mikäli testin tulos on negatiivinen, voi kyseessä myös olla jokin muu NCL:n muoto.
NCL:ään sairastunut koira ei usein elä tarpeeksi pitkään saadakseen jälkeläisiä. NCL kantajiksi testatut koirat tulisi yhdistää ainoastaan NCL-vapaaksi teestattujen koirien kanssa ja näiden jälkeläiset tulisi testata kantajuuden varalta. Jalostuksessa tulisi vahvasti suosia aina NCL vapaita koiria. Mikäli koiralla todetaan jokin NCL- sairaus, jolle ei ole DNA testiä, tulisi harkita vakavasti kaikkia ensimmäisen sukupolven koirien (vanhemmat sekä täys- ja puolisisarukset) jättämistä pois jalostuksesta. Muut sukulaiset tulisi jalostaa pois sairastuneen koiran sukutaulusta (ei linjasiitosta).
Jos NCL on vahvistettu, mutta se ei ole tyyppi, jolle on olemassa DNA-testi. Kaikkien ensiaskeleen sukulaisten (vanhemmat sekä täys- ja puolisisarukset) jalostuskielto olisi harkittava voimakkaasti. Muut sukulaiset tulee kasvattaa pois sairastuneen koiran sukutaulusta.
Ruoka-aine intoleranssi (ei allergia)
ASHGI:n kyselyssä (2013) ruoka-aine intoleranssia ilmoitettiin olevan 3 %:lla tutkimukseen osallistuneista koirista. Syyt voivat olla hyvin erilaisia, eivätkä välttämättä perinnöllisiä. Eläinlääkärintarkastusta suositellaan intoleranssin selvittämisesksi. Mikäli syyn havaitaan olevan jokin perinnöllinen, koiraa ei tule käyttää jalostukseen.
Aussietärinä (muscle tremors)
Joskus joillakin australianpaimenkoirilla on tahatonta lihasten vapinaa takaraajoissa. Joissakin tapauksissa sitä esiintyy myös eturaajoissa. Tämä voi olla merkki hypomyelinogeneesistä (hypomyelinogenesis), tilasta, jossa myeliini, hermojen ympärillä oleva rasvaeristys, ei ole kehittynyt täysin. Nuoret pennut voivat myös olla epätavallisen kömpelöitä tai niillä voi olla pään vapinaa. Nämä vakavammat merkit yleensä häviävät, luultavasti myeliinin kehittyessä loppuun. Jotkut koirat kuitenkin kärsivät vapinasta koko elämänsä ajan. Taudin syyt voivat olla infektio, ruokavalioon liittyvät ongelmat tai perinnöllisyys. Tästä koirien hyvänlaatuisesta tilasta tiedetään liian vähän, jotta voidaan varmasti sanoa, mikä sen aiheuttaa, mutta se tosiasia, että se on suhteellisen yleistä australianpaimenkoirilla, viittaa siihen, että sitä säätelee jokin perinnöllinen komponentti.
ULKOISEEN OLEMUKSEEN LIITETYT SAIRAUDET, RAKENNE JA VÄRIT
Merle – merle- yhdistelmät
Merlegeeni M on eräänlainen laimennusgeeni, joka muuttaa sattumanvaraisesti osan tummasta eumelaniinista (väripigmentti) vaaleammaksi, yleensä lähinnä harmaaksi tuloksena tilkkutäkkimäinen väritys. Kaikki normaalit merlekoirat ovat perimältään heterotsygootteja eli Mm. Tuplamerle koira (MM) on väritykseltään yleensä kokonaan tai lähes kokonaan valkoinen ja tällaisia pentuja syntyy vain kahden merle-värisen vanhemman risteytyksistä. Merlegeenimutaatio on autosomaattisesti dominoivasti periytyvä SILV värigeenin mutaatio.
Tuplamerleen liittyy värivirheen lisäksi mm. kuuroutta, vakavia silmän kehityshäiriöitä sekä sikiökuolemia (pentuekoko jää pieneksi). Kahta merleä koiraa ei koskaan saa parittaa keskenään, sillä osa pennuista on suurella todennäköisyydellä tuplamerle pentuja, joiden elinkyky on huomattavasti heikentynyt.
Suomen Kennelliitto on kieltänyt merle-merle yhdistelmät kaikilta roduilta 01.01.2009 lähtien.
Häntämutka, töpöhäntäisyys ja T-Box mutaatio
Häntämutka tarkoittaa häntänikaman/ -nikamien epämuodostumaa. Hännässä voi olla muutoksia useissa kohtaa ja muutoksen vakavuusasteet vaihtelevat, juuri tunnusteltavissa olevasta nikaman kaartumisesta, hännän taittumiseen kaksinkerroin. Häntämutkan on todettu olevan perinnöllistä.
Töpö - töpö –yhdistelmät ovat olleet kiellettyjä vuoden 2009 alusta alkaen. Töpöhäntäisyys on autosomaalisesti dominoivasti periytyvää useimmilla roduilla ja sen aiheuttaa mutaatio ns. T-box geenissä. Tämä mutaatio aiheuttaa 100 prosentissa tapauksissa homotsygoottien yksilöiden sikiöaikaisen kuoleman ja joissain harvinaisissa tapauksissa vastasyntyneillä pennuilla vakavia selkärangan kehityshäiriöitä ja mm. anusaukon puuttumisen. Homotsygootit yksilöt eivät ole koskaan elinkelpoisia.
Australianpaimenkoirilla töpö-/lyhythäntäisyyttä aiheuttava geenimutaatio on T-box mutaatio. Luonnontöpöhännän voi todeta myös vuoden 2009 alusta lähtien geenitestin avulla, jota voidaan käyttää tarvittaessa, mikäli ilmenee epäily hännän typistämisestä. Luonnontöpöhännän rekisteröintiin vaaditaan joko eläinlääkärintodistus tai ko. geenitestin tulos. Luonnontöpöön häntään liittyy usein mutka eikä näiden muutosten periytyvyyttä ja merkitystä koiralle tunneta.
Täyspitkähäntäisistä koirista jalostuksessa pitäisi suosia häntämutkattomia koiria.
Hammas- ja purentaongelmat
Hammasongelmat sisältävät ns. purentavirheet (vino-, ylä- ja alapurenta), puuttuvat ja ylimääräiset hampaat. Niiden vaikutus yksittäisen koiran terveyteen on yleensä pieni, mutta ne voivat aiheuttaa isoja ulkomuodollisia ja rakenteellisia virheitä. Viallinen hammasasento voi aiheuttaa esim. reiän kitalakeen ja näin tulehduksia nenäonteloon. Vino purenta estää suun sulkeutumisen ja koiralta täydellisen purennan. Yhden hampaan puuttuminen ei välttämättä vaikuta koiran elämään mitenkään, mutta monen hampaan puuttuminen voi vaikuttaa.
Pennulla on 28 maitohammasta ja aikuisella kaikkiaan 42 hammasta. Puuttuvien hampaiden havaitseminen on yksinkertainen toimenpide, jonka jokainen omistaja ja kasvattaja kykenee toteamaan. Puuttuvista ja ylimääräisistä hampaista tulee raportoida esim. terveyskyselyn yhteydessä.
Hammasongelmien periytymismekanismi on todennäköisesti polygeeninen, mutta niiden on epäilty periytyvän osittain dominantisti. Mikäli hammaspuutoksiin ja purentavirheisiin ei kiinnitetä jalostuksessa huomiota, niiden esiintyminen rodussa todennäköisesti lisääntyy. Hammas- ja purentaongelmaisen koiran jalostuskäyttöä tulee harkita tarkkaan.
Laskeutumattomat kivekset
Kivesvialla yleensä tarkoitetaan tilaa, jossa molemmat tai toinen kiveksistä ei laskeudu normaalisti kivespussiin. Yleisesti voidaan sanoa, että kivesvika voi periytyä sekä uroksen että nartun kautta, mutta tarkkaa periytymismallia useimmilla roduilla ei kuitenkaan tiedetä.
Laskeutumaton kives ei yleensä tuota elävää spermaa, mutta uros voi silti saada jälkeläisiä, jos toinen kiveksistä on normaalisti laskeutunut. Kivesvikaisilla uroksilla on lisääntynyt riski kivessyöpään.
Suomen Kennelliiton säännöt kieltävät kivesvikaisen uroksen käytön jalostukseen. Ei myöskään tulisi käyttää sellaista koiraa jalostukseen joka useissa yhdistelmissä tuottaa kivesvikaisia jälkeläisiä tai jonka kivekset ovat laskeutuneet kovin myöhään.
Värivirheet
ASHGI:n kyselyn (2013) mukaan hieman yli 13.5% jalostukseen käytetyistä koirista ovat saaneet värivirheellisiä jälkeläisiä, suurin osa niistä on ollut valkovoittoisia pentuja (ei kuitenkaan tuplamerlejä). Diluutioita ja keltaisuutta, jotka vaihtelivat vaaleasta kermasta tummaan kastanjan ruskeaan, esiintyi joillain koirilla. Nämä ei-standardin mukaiset värit ovat ressessiivisiä ja niille molemmille on olemassa DNA testit, tosin joillain diluutioilla on havaittu ennalta tuntematon geeni tai geenejä. Koiralla väri on hyvin pitkälti täysin kosmeettinen asia mutta joillain valkovoittoisilla koirilla saattaa esiintyä kuuroutta, etenkin jos valkovoittoisuus ulottuu korvien ympärille. Koska vääränlainen väri voi aiheuttaa koiran hylkäämisen, tulisi kasvattajan kiinnittää tähän aina huomiota.
GEENITESTATTAVAT SAIRAUDET JA OMINAISUUDET
Australianpaimenkoiralle on saatavilla geenitestejä erilaisiin monogeenisiin eli yhden geenin virheestä johtuviin sairauksiin. Silmäsairauksien lisäksi australianpaimenkoirilta voidaan testata lääkeaineyliherkkyyttä, keskushermoston rappeumaa (neuronaalinen seroidilipofuskinoosi tyyppi 8) sekä hyperurikosuriaa aiheuttavat geenivirheet. Osa geenivirheistä on hyvin harvinaisia. Jos koiralla havaitaan geenitestauksessa jokin geenivirhe yhtenä tai kahtena kopiona, on olennaista ottaa selvää ko. geenivirheen periytymismekanismista. Autosomaalisten resessiivisten mutaatioiden kahta kantajaa ei saa yhdistää, mutta kantajan voi turvallisesti parittaa normaalin yksilön kanssa. Dominantisti periytyviä sairauksia kantavat yksilöt (yhtä tai kahta kopiota) ei tule käyttää jalostukseen. Epätäydellinen penetranssi tarkoittaa sitä, ettei koiran genotyypistä (terve/kantaja/altis) voida 100 % varmuudella ennustaa taudin puhkeamista. Geenivirheen kantajalla (yhden tai kahden kopion, tapauksesta riippuen) on siis vain kohonnut riski ilmentää sairautta.
Perinteisten yhden geenin virheestä aiheutuvien sairauksien testaamisen lisäksi nykyään on mahdollista testata koirasta monia geneettisiä asioita, kuten perimän monimuotoisuutta, turkinvärialleeleja, morfologisia ominaisuuksia sekä syntyperää (ancestry). Jalostuksen kannalta perusteltua voi olla testata australianpaimenkoira T-box eli luonnontöpömutaation varalta, sillä australianpaimenkoirissa hännänpituudessa ilmenee fenotyyppistä vaihtelua, vaikka koira olisikin T-box-kantaja. Lisäksi tuontikoiran genotyyppi voi olla tarpeen testata, mikäli ko. maassa typistys on sallittua.
Perinteisten yhden geenin virheestä aiheutuvien sairauksien testaamisen lisäksi nykyään on mahdollista testata koirasta monia geneettisiä asioita, kuten perimän monimuotoisuutta, turkinvärialleeleja, morfologisia ominaisuuksia sekä syntyperää (ancestry). Jalostuksen kannalta perusteltua voi olla testata australianpaimenkoira T-box eli luonnontöpömutaation varalta, sillä australianpaimenkoirissa hännänpituudessa ilmenee fenotyyppistä vaihtelua, vaikka koira olisikin T-box-kantaja. Lisäksi tuontikoiran genotyyppi voi olla tarpeen testata, mikäli ko. maassa typistys on sallittua.
Australianpaimenkoiran geenitestattavat sairaudet
Fenotyyppi |
Geeni |
Periytymismekanismi |
Perinnöllinen harmaakaihi (Primary Hereditary Cataract; PHC) |
HSF4 |
Dominoiva (epätäydellinen penetranssi) |
Multifokaalinen retinopatia 1 (Canine Multifocal Retinopathy 1; CMR1) |
BEST1 |
Resessiivinen |
Collien silmäanomalia (Collie Eye Anomaly; CEA) |
NHEJ1 |
Resessiivinen |
Etenevä sauva-tappisolurappeuma (Progressive rod-cone degeneration; prcd-PRA) |
PRCD |
Resessiivinen |
Akromatopsia eli tappisolurappeuma (Cone Degeneration; CD) |
CNGB3 |
Resessiivinen |
Neuronaalinen seroidilipofuskinoosi tyyppi 8 |
CLN8 |
Resessiivinen |
Degeneratiivinen myelopatia (DM) |
SOD1 |
Resessiivinen (epätäydellinen penetranssi) |
Hyperurikosuria (HUU) |
SLC2A9 |
Resessiivinen |
Lääkeaineyliherkkyys (Multi-Drug Resistance 1, MDR1) |
ABCB1 |
Dominoiva |
YLEISIMMÄT KUOLINSYYT
Suomen Kennelliiton Jalostustietojärjestelmässä (KoiraNet) on australianpaimenkoirien kuolin tilastoon tammikuussa 2023 mennessä ilmoitettu 1039 koiraa.
Tämän kuolin tilaston mukaan kolme yleisintä kuolinsyytä ovat: vanhuus (luonnollinen tai lopetus) (268 koiraa), kasvainsairaudet (yhteensä 232 koiraa) ja tapaturma ja liikennevahinko (55 koiraa).
Yleisimmät kuolemaan johtaneista kasvainsairauksista on syöpä (62 koiraa), muut kasvainsairaudet (48 koiraa), pernan, sydämen tai verisuonijärjestelmän kasvain (36 koiraa) sekä maksan, munuaisten tai suoliston kasvain (22 koiraa) ja lymfooma (18 koiraa). Kaikista kasvainsairauksista kuolintilaston mukaan lymfooma vie eniten nuoria koiria.
Hermostollisiin sairauksiin on ilmoitettu yhteensä 25 koiraa ja niistä 18 on lopetettu epilepsian takia.
Käytösongelmien vuoksi on lopetettu yhteensä 38 koiraa, joista 14 on lopetettu käytös- tai käyttäytymishäiriöiden vuoksi (käytösongelmaa ei eritelty), 3 pelokkuuden, 5 vihaisuuden, 1 pitovaikeuksien, 1 yksinolongelmien, 7 muiden käytösongelmien ja 7 salakavaluuden sekä arvaamattomuuden takia.
Luusto- ja nivelsairauksiin on kuollut yhteensä 45 koiraa, mutta mikään yksittäinen luustosairaus ei näissä tilastoissa näytä olevan australianpaimenkoirilla kuolemaan johtava sairaus, vaan kaikkiin listattuihin luustosairauksiin (7kpl) on ilmoitettu kuolleeksi jotain 4 ja 9 koiran väliltä.
Selkäsairauksiin on kuollut 26 koiraa joista yleisin lopetuksen syy on spondyloosi (10 koiraa).
Muihin sairauksiin, joita ei ole listalla, on ilmoitettu kuolleen 40 koiraa. Näitä sairauksia oli mm. halvaantumat, käärmeenpuremat, epämääräiset kivut ja ontumat, sairaskohtaukset, hoitovirheet ja allegiset reaktiot lääkkeille. Muutamalla koiralla mainittiin myös mahdollinen (diagnosoimaton) epilepsia, erilaiset kasvaimet tai diagnosoimattomat luustosairausepäilyt.
Ilman sairauden diagnosointia on kuollut 12 koiraa ja ilman sairauden diagnosointia on lopetettu 33 koiraa .
Kuolintyystä ei ole ilmoitettu 181 koiralle.
KoiraNetin kuolintilaston mukaan australianpaimenkoiran keski-ikä on noin 9 vuotta ja 11 kuukautta.
Tämän kuolin tilaston mukaan kolme yleisintä kuolinsyytä ovat: vanhuus (luonnollinen tai lopetus) (268 koiraa), kasvainsairaudet (yhteensä 232 koiraa) ja tapaturma ja liikennevahinko (55 koiraa).
Yleisimmät kuolemaan johtaneista kasvainsairauksista on syöpä (62 koiraa), muut kasvainsairaudet (48 koiraa), pernan, sydämen tai verisuonijärjestelmän kasvain (36 koiraa) sekä maksan, munuaisten tai suoliston kasvain (22 koiraa) ja lymfooma (18 koiraa). Kaikista kasvainsairauksista kuolintilaston mukaan lymfooma vie eniten nuoria koiria.
Hermostollisiin sairauksiin on ilmoitettu yhteensä 25 koiraa ja niistä 18 on lopetettu epilepsian takia.
Käytösongelmien vuoksi on lopetettu yhteensä 38 koiraa, joista 14 on lopetettu käytös- tai käyttäytymishäiriöiden vuoksi (käytösongelmaa ei eritelty), 3 pelokkuuden, 5 vihaisuuden, 1 pitovaikeuksien, 1 yksinolongelmien, 7 muiden käytösongelmien ja 7 salakavaluuden sekä arvaamattomuuden takia.
Luusto- ja nivelsairauksiin on kuollut yhteensä 45 koiraa, mutta mikään yksittäinen luustosairaus ei näissä tilastoissa näytä olevan australianpaimenkoirilla kuolemaan johtava sairaus, vaan kaikkiin listattuihin luustosairauksiin (7kpl) on ilmoitettu kuolleeksi jotain 4 ja 9 koiran väliltä.
Selkäsairauksiin on kuollut 26 koiraa joista yleisin lopetuksen syy on spondyloosi (10 koiraa).
Muihin sairauksiin, joita ei ole listalla, on ilmoitettu kuolleen 40 koiraa. Näitä sairauksia oli mm. halvaantumat, käärmeenpuremat, epämääräiset kivut ja ontumat, sairaskohtaukset, hoitovirheet ja allegiset reaktiot lääkkeille. Muutamalla koiralla mainittiin myös mahdollinen (diagnosoimaton) epilepsia, erilaiset kasvaimet tai diagnosoimattomat luustosairausepäilyt.
Ilman sairauden diagnosointia on kuollut 12 koiraa ja ilman sairauden diagnosointia on lopetettu 33 koiraa .
Kuolintyystä ei ole ilmoitettu 181 koiralle.
KoiraNetin kuolintilaston mukaan australianpaimenkoiran keski-ikä on noin 9 vuotta ja 11 kuukautta.
Sivun tekstin pohjana on käytetty seuraavia lähteitä:
Australianpaimenkoiran rotukohtainen jalostuksen tavoiteohjelma 2019 - 2023
The New Dirty Dozen Plus by C.A. Sharp, ASHGI (First published in Double Helix Network News Spring and Summer 2013) (ENG)
Australianpaimenkoirien perinnölliset sairaudet - Kennel Shepmate's
Kennelliitto - Olkanivelen osteokondroosi
Kennelliitto - Koirien perinnölliset silmäsairaudet ja niiden tutkiminen
Wikipedia - Raivosyndrooma
Immunologiset sairaudet - Kennel Shepmate's
Kennelliitto - Kilpirauhasen vajaatoiminta
Omaeläinklinikka - IBD eli krooninen tulehduksellinen suolistosairaus koiralla
Evidensia - Koiran tulehduksellinen suolistosairaus eli CIE
Ramsan Kennel - Pirullinen pemfigus
Evidensia - Koiran pemfigus
Evidensia - Koiran diabetes
Omaeläinklinikka - Koiran diabetes voi olla hoitamattomana hengenvaarallinen
Kultainen Rengas-Golden Ring GR ry - Kasvainsairaudet
Koirakissaklinikka - Koiran kasvainsairaudet
Lymfooma (suomennettu), ASHGI
Hemangiosarkooma (suomennettu), ASHGI
Koirakissaklinikka - Cushingin tauti koiralla - oireet, riskit ja hoito
Movet - Cushingin tauti eli hyperadrenokortisismi, koira (HAC)
Suomen Eläinlääkärilehti - Avoin valtimotiehyt koiralla – kirjallisuuskatsaus ja hoitoennustetutkimus
Kultaistennoutajien munuaisten ja virtsateiden synnynnäiset sairaudet
Sympaatti - Munuaisten vajaatoiminta kissalla ja koiralla
Evidensia - Koiran virtsakivet
Omaeläinklinikka - Koiran tyrät
Firstvet - Koiran napatyrä
Kennelliitto - Polven ristisidevaurio
Kennelliitto - Polvilumpion sijoiltaanmeno (patellaluksaatio)
Tiibetinspanielit.fi - Kitalakihalkio (Pirta Tapio eläinlääkäri)
Muscle Tremors, ASHGI (ENG)
Movet - Tuma vasta-aineet (ANA, antinuclear antibody) (IFT) (koira) (S)
Kennel Milei's - Information (CMR ja Hyperoksaluria)
Kennelliitto - Australianpaimenkoirien terveystilastot
Osan sivun teksteistä olen joutunut kääntämään englannista suomeksi kääntäjää apuna käyttäen suomenkielisten lähteiden puuttuessa, joten jotkin lääketieteelliset termit saattavat olla väärin. Mikäli havaitset virheitä ja/tai väärää tietoa teksteissä tai lähteenäni käyttämä sivusto sisältää väärää, vanhentunutta tai kyseenalaista tietoa, otathan yhteyttä sähköpostitse: [email protected]
Australianpaimenkoiran rotukohtainen jalostuksen tavoiteohjelma 2019 - 2023
The New Dirty Dozen Plus by C.A. Sharp, ASHGI (First published in Double Helix Network News Spring and Summer 2013) (ENG)
Australianpaimenkoirien perinnölliset sairaudet - Kennel Shepmate's
Kennelliitto - Olkanivelen osteokondroosi
Kennelliitto - Koirien perinnölliset silmäsairaudet ja niiden tutkiminen
Wikipedia - Raivosyndrooma
Immunologiset sairaudet - Kennel Shepmate's
Kennelliitto - Kilpirauhasen vajaatoiminta
Omaeläinklinikka - IBD eli krooninen tulehduksellinen suolistosairaus koiralla
Evidensia - Koiran tulehduksellinen suolistosairaus eli CIE
Ramsan Kennel - Pirullinen pemfigus
Evidensia - Koiran pemfigus
Evidensia - Koiran diabetes
Omaeläinklinikka - Koiran diabetes voi olla hoitamattomana hengenvaarallinen
Kultainen Rengas-Golden Ring GR ry - Kasvainsairaudet
Koirakissaklinikka - Koiran kasvainsairaudet
Lymfooma (suomennettu), ASHGI
Hemangiosarkooma (suomennettu), ASHGI
Koirakissaklinikka - Cushingin tauti koiralla - oireet, riskit ja hoito
Movet - Cushingin tauti eli hyperadrenokortisismi, koira (HAC)
Suomen Eläinlääkärilehti - Avoin valtimotiehyt koiralla – kirjallisuuskatsaus ja hoitoennustetutkimus
Kultaistennoutajien munuaisten ja virtsateiden synnynnäiset sairaudet
Sympaatti - Munuaisten vajaatoiminta kissalla ja koiralla
Evidensia - Koiran virtsakivet
Omaeläinklinikka - Koiran tyrät
Firstvet - Koiran napatyrä
Kennelliitto - Polven ristisidevaurio
Kennelliitto - Polvilumpion sijoiltaanmeno (patellaluksaatio)
Tiibetinspanielit.fi - Kitalakihalkio (Pirta Tapio eläinlääkäri)
Muscle Tremors, ASHGI (ENG)
Movet - Tuma vasta-aineet (ANA, antinuclear antibody) (IFT) (koira) (S)
Kennel Milei's - Information (CMR ja Hyperoksaluria)
Kennelliitto - Australianpaimenkoirien terveystilastot
Osan sivun teksteistä olen joutunut kääntämään englannista suomeksi kääntäjää apuna käyttäen suomenkielisten lähteiden puuttuessa, joten jotkin lääketieteelliset termit saattavat olla väärin. Mikäli havaitset virheitä ja/tai väärää tietoa teksteissä tai lähteenäni käyttämä sivusto sisältää väärää, vanhentunutta tai kyseenalaista tietoa, otathan yhteyttä sähköpostitse: [email protected]
Kaikki kuvat ja tekstit © Nina Hutri ellei toisin mainita
All texts and pictures © Nina Hutri unless otherwise mentioned